All pictures copyright by Frisian Gem unless mentioned otherwise

4.8.2016

Muske eläinlääkärillä

Muske eläinlääkärillä ja kotimatkalla. Yhdessä kuvassa Muskella on kieli
täynnä mahakarvoja(!!!), joita se ehti saada suuhunsa nuollessaan vatsaansa
toimenpiteen jälkeen ennen vatsan puhdistamista geelistä :)

Koiran ummetus

Viime viikonlopun tienoilla kiinnitimme huomiota, että Muske ei ollut tehnyt isompia tarpeitaan (eli kakannut) pariin päivään. Toisena päivänä huolestuin, koska Muske pyysi tavoistaan poiketen yöllä kaksi kertaa ulos, yritti pinnistellä moneen kertaan, mutta mitään ei tullut nytkään ulos. Yritin tarjota vettä useammin, ja mies lähti kahdestaan Musken kanssa hieman liikunnallisemmalle lenkille, mutta tilanne ei lauennut. Muske ei kuitenkaan vaikuttanut mistään kohdin kipeältä eikä kuumetta ollut. Ainoastaan hieman tavallista vaisumpi se oli, mitä se on muutoinkin ollut sen jälkeen, kun paras ystävä poistui laumasta.

Koska tällaista tilannetta ei minulle ole koskaan tullut koko koirahistorian aikana vastaan, tämä "pikkulääkäri" haki tietysti tietoa koiran ummetuksesta. Ja tähänkin ongelmaan löytyi monta syytä. Luettuani Eläinlääkäriin.fi - sivustolta alla olevan lauseen ym. informaatiota, koin tietenkin tarpeelliseksi ryhtyä heti toimeen, vaikka koira ei vaikuttanut erikoisen sairaalta, ei ollut kuumeinen, peräaukko näytti normaalilta eikä mitään vuotoa näkynyt myöskään emättimessä: "Koiran ummetus pitkittyessään voi johtaa sekä vakaviin vaurioihin ruuansulatuskanavassa että paksusuolen laajentumiseen, jonka seurauksena koira ei pysty enää ulostamaan normaalisti".

Tieto tuo tuskaa

Sattuneesta syystä (vrt. edell. postaus), mutta kuitenkin tiedostaen, että mukana oli tällä kertaa todennäköisesti "hätävarjelun liioittelua" kävin läpi myös mahdollisia sairauksia, jotka voivat olla joskus ummetuksen syynä. Mahdollisesti vierasesine ohutsuolessa? Anaalirauhasten tulehdus? Paksuluolen tukkeuma, syöpäkin vilahti mielessä....? Kohtutulehdus? Virtsatietulehdus..., ja tämäkin teksti sattui vielä eteen: "Hoitamattomana koiran virtsatietulehdus voi levitä virtsarakosta virtsanjohtimia pitkin munuaisiin ja aiheuttaa koiran henkeä uhkaavan märkäisen munuaistulehduksen eli pyelonefriitin". Eläinlääkäriin.fi.

Tietenkin oli jälleen myöhäinen ilta, kun lopulta soitin Evidensia/Hattulan eläinsairaalaan kysyäkseni neuvoa. He eivät pitäneet tilannetta kovin vakavana, koska koira voi päällisin puolin hyvin, mutta sanoivat kuitenkin, että kaksi vuorokautta ulostamatta on maksimi ja antaa ehdottomasti aihetta lisätutkimuksiin. Heille oli tulossa kaksi vaikeaa tapausta sisään, joten he pyysivät varautumaan pitkään odotusaikaan tai tulemaan sitten heti aamulla vastaanotolle Hattulaan klo 8.

Pienenä huvittavana sivuhuomautuksena; mies kuunteli em. puhelinkeskusteluani päivystykseen ja minun huolestuneita arvioitani tilanteesta, ja sen sijaan, että olisi lohduttanut pikku vaimoaan, muotoili sanansa näin; "Tämäkin vielä! Ja sen hän nyt tässä sanoo, että yhtään uutta koiraa ei meille sitten enää hankita". En tosin ymmärtänyt miten tämä liittyi yhtään mihinkään :) Ilmeisesti hänkin oli hieman huolestunut - omalla persoonallisella tavallaan. Nähtäväksi kuitenkin jää se, että... :)

Onneksi on Mevet

Mevet on minulle tuttu eläinlääkäriasema jo 80-luvun lopusta asti, ja se on edelleen kaikkialla tunnettu laajasta ja hyvästä osaamisestaan (perustettu 1974). Nyt heillä on uudet, isot toimitilat, ja mikä parasta, myös päivystys vuoden jokaisena päivänä klo 7.30 - 14 normaalivastaanottojen lisäksi! Viikonloppuisin ja juhlapyhinä Mevet päivystää klo 10-14. Lähdin ajamaan Musken kanssa viime tiistaina aamulla klo 6 jälkeen Helsinkiin. Olimme Mevetin ovella jo ennen klinikan avautumista ensimmäisinä, mutta pian ovella oli jo pitkä jono meidän jälkeemme.

Pääsimme melko pian vastaanotolle, ja eläinlääkäri teki ensin yleistutkimuksen ja mittasi kuumeen todeten Musken hyväkuntoiseksi ja pirteäksi 7-vuotiaaksi, kaksi isoa pentuetta synnyttäneeksi nartuksi (myös hampaat olivat OK). Paksusuoli oli myös "sisältöineen" normaali. Seuraavaksi hän tarkasti ja tyhjensi anaalirauhaset - niissä oli ja niistä tuli runsaasti eritettä, mutta tulehdusta ei ollut havaittavissa!!! Hieman nolotti..., mutta EL sanoi ystävällisesti, että ellei osaa toimenpidettä tehdä oikeaoppisesti, voi saada aikaan pahan tulehduksen. Eli parempi jättää toimenpide eläinlääkärin tehtäväksi, jos ei ole aivan varma asiasta. Tämänkin "seudun" tarkastin jo kotona, mutta en päälle päin mitään erikoista havainnut. Tässä vaiheessa jo melkein tiesin, että ongelma oli tässä. Muskekin hyppeli iloisesti eläinlääkäriä kohti toimenpiteen jälkeen, kun kipu tai paine oli poissa.

Musken vatsaontelo tarkastettiin kuitenkin ultraäänellä pissanäytteen takia (virtsatieinfektion pois sulkemiseksi); näyte otettiin vatsanpeitteen läpi ns. kystosenteesillä. Kohdussa ei ollut sisältöä/oli siisti, ohutsuolessa ei tukoksen merkkejä, paksusuolessa jonkun verran sisältöä, mutta ei ainakaan vielä selvää ummetusta tai muitakaan muutoksia havaittavissa.

Mikä tästä käynnistä teki miellyttävän

Se oli Muske itse ja miellyttävä eläinlääkärikäynti kokonaisuutena. Muske on aina jostain kumman syystä tykännyt vierailla eläinlääkäriasemilla, vaikka aiemmin Musken käynnit ovat liittyneet vain rokotuksiin tai esim. tiineyskontrolleihin. Tämä(kin) eläinlääkäri oli erittäin asiantunteva, miellyttävä ja rauhallinen - sekä hyväntuulinen :)

Eläinlääkäri ja eläintenhoitaja sanoivat, että nostetaan Muske tutkimuspöydälle ns. kaukaloon selälleen ultraanitutkimusta ja virtsanäytteen ottamista varten. Siinä Muske sitten rötkötti tyytyväisenä, ja eläinlääkäri sai kaikessa rauhassa tehdä ultraäänitutkimuksen huolellisesti, häiriintymättä. Muskea ei myöskään lainkaan haitannut, kun alavatsan alueelta leikattiin trimmerillä karvat pois ja vatsaan levitettiin viileää geeliä. Kun eläinlääkäri otti esille pitkäneulaisen ruiskun ottaakseen pissanäytteen Musken vatsanpeitteen läpi ilman mitään puudutusta mietin, mitenköhän tässä käy...? Muske ei edes hätkähtänyt, kun neula upposi sisään, vaan makasi tyytyväisenä paikoillaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.  Lääkäri sai ruiskuun hyvän näytteen helposti. Eläinlääkäri ihmetteli toimenpidettä tehdessään, että onpa todella ihmeellistä, että koira ei mitenkään reagoinut edes siihen, että neula lävisti ihon! Muskella on varmaan korkea kipukynnys. Sen olen huomannut molemmissa synnytyksissäkin - rauhallinen kuin viilipytty koko ajan, vaikka supistukset ovat varmasti koirallakin kivuliaat.

Virtsanäyte lähetettiin viljeltäväksi mahdollisen bakteeritulehduksen vuoksi. Eläinlääkäri antoi Muskelle antibioottikuurin mukaan varmuudeksi, ja lupasi soittaa tuloksista ja mahdollisesta jatkohoidosta torstaina. Mukaan saimme myös pullon parafiiniöljyä, mikäli Muske ei vielä seuraavanakaan päivänä ulostaisi. Tänään torstaina eläinlääkäri soitti virtsanäytteen tuloksista kysyen myös Musken vointia; minkäänlaisia bakteereja tai kasvustoa ei ollut havaittavissa, ja kaikki oli Muskella kunnossa. Antibioottikuuri suositeltiin myös lopetettavaksi - nehän eivät ole nykytiedon mukaan kenellekään hyväksi turhaan tai ylenmäärin syötynä, ainoastaan todelliseen tarpeeseen/sairauden hoitoon.

Puhelimessa kerroin eläinlääkärille, että Musken suoli oli toiminut normaalisti heti pysähdyttyämme kotimatkalla Helsingistä erään metsän reunalle. Eli ulostamattomuuden syynä ei ollut niinkään vielä ummetus, vaan täydet anaalirauhaset, jotka tuottivat koiralle niin paljon kipua, että koira jätti koko toimituksen mielummin kesken (tässä suhteessa Muske kuitenkin vieroksui kivuliasta tai outoa tilannetta - ennenhän kaikki oli käynyt helposti). Tilanteen pitkittyessä olisi ongelmiakin ollut odotettavissa.

Kerrottuani eläinlääkärille, että olin joitakin päiviä/noin viikkoa aiemmin aloittanut säännöllisesti ns. 50/50 (nappuloita/itse tehtyä ruokaa) ruokinnan koirille (jota tosin olen harrastunut aiemminkin, mutta vain silloin tällöin), piti hän myös mahdollisena sitä, että tällöin kaikki "laadukas" ruoka (esim. puuro, kana/kala/kananmuna, soseutettu kaali, porkkana ymv.) on imeytynyt niin hyvin, ettei mitään ylimääräistä tulekaan ulos siinä määrin, kuin ennen, pelkällä nappularuualla. Myös nappuloiden laadun tai sopivuuden voi arvioida siitä, miten se imeytyy elimistöön/elimistön hyödyksi eikä tule suoraan ulos. Ravinnon muutos voi olla myös joskus syynä äkilliseen ummetukseen.

Eläinlääkäri piti myös mahdollisena sitä, että koirat voivat reagoida kehollaan hyvin monella tapaa siihen, että laumasta poistuu pitkäaikainen kaveri - mikä selittää myös sen, että Muske ja Vonne ovat olleet hyvin hiljaisia kavereita kuluneen viikon ajan. Muskekin vaikutti sen vuoksi minun silmiini sairaammalta kuin se olikaan. Kun tätä asiaa vielä ajattelen, niin Antje on ollut Musken elämässä koko sen eliniän, yli 7 vuotta, eli siitä asti, kun Muske saapui Hollannista syksyllä 2009. Samoin tietenkin Antje on ollut tyttärensä elämässä, 3-vuotiaan Vonnen syntymästä asti. Muske on alusta asti suorastaan rakastanut Antjea ja päinvastoin eikä tällä kolmikolla ole ollut ikinä minkäänlaisia erimielisyyksiä keskenään - vaikka kaikki ovat narttuja.


Antje ja Vonne


Antje ja nuori Muske

Omistajakin viihtyi

Odotustilassa juttelin ennen vastaanottojen avautumista ja myös Musken tutkimusten jälkeen erään erittäin mukavan koiranomistajan kanssa. Hän odotti vielä vastaanotolle pääsyä koiransa kanssa, ja me emme malttaneet Musken kanssa sieltä lopulta poistua :) Keskusteluissa kävi ilmi, että hän oli ihmispuolen lääkäri, nykyisin tutkija ja patologi. Jokainen voi kuvitella, että mielenkiintoni heräsi heti monessakin mielessä, ja juttua meillä riitti niin koirista kuin muustakin. Koirilla on hyvin monia samanlaisia sairauksia kuin ihmisilläkin, mutta erojakin on. Koska koiria on kuitenkin vähemmän kuin ihmisiä (eikä eläin tietenkään ole ihmiseen verrattavissa), etenkin koiran omistajan, kasvattajan ja koiranjalostuksen näkökulmasta koirien sairastumiset ja sairaudet nousevat eri tavoin tarkastelun kohteiksi ja keskiöön, kuin esim. jonkun tietyn henkilön, perheen tai suvun jäsenen diabetes, syöpä tai muu sairaus - vaikka esim. diabetes ihmisillä on kansanterveydellisesti ja maailmanlaajuisesti yksi nopeimmin levinneistä sairauksista, ja meneillään on monia laajoja, kansainvälisiä tutkimuksia mm. 1-tyypin diabetekseen liittyen. Ja koirillakin diebetesta esiintyy... (en tullut kysyneeksi, onko koiran diabetes ns. "elintapasairaus", tyyppiä II vai tyyppiä I vai molempia).

Musken iloinen ja yllättävän reipas asenne eläinlääkäriasemalla ja tutkimuksissa oli myös mukavaa seurattavaa. Jälleen kerran;  rauhallisella, iloisella ja samalla kuitenkin asiantuntevalla asenteella työskennellessä niin koira kuin omistajakin viihtyy paremmin eläinlääkärin vastaanotolla ja kokee hoitosuhteen onnistuneeksi. Tästä on nyt kaksi peräkkäistä, erittäin hyvää kokemusta. Tätä varmasti arvostavat kaikki koiranomistajat. Sen saattoi hyvin aistia Mevetissä, jossa on jo yli 35 vuoden kokemus. Hauskaa oli myös tehdä vastaanoton jälkeen Musken kanssa pitkähkö lenkki Pitäjämäessä, kotoisassa Helsingissä (vaikka sitä "tulosta" pitikin vielä odottaa, kunnes päästin Musken vapaana juoksemaan metsään kotimatkan varrella).



Näitä on hyvä pitää kotona varmuuden vuoksi. Purkkiparsa toimii ainakin ensiapuna, mikäli epäilee tai on nähnyt koiran nielleen terävän kiven, tikun, lelun- tai luunpalasen ymv., ja koira alkaa oirehtia. Parsa kiinnittyy partikkelin ympärille, jolloin se saattaa tulla/tai tulee helpommin elimistöä vahingoittamatta ulosteen mukana ulos. Ummetusta voi yrittää helpottaa aluksi kotikonstein (max 2 päivää, jos ei toivottua tulosta, on epävarma tai koira oirehtii selvästi > lääkäriin!), antamalla koiralle parafiiniöljyä suoraan suuhun. Ruiskulla se onnistuu parhaiten. Musken kokoiselle koiralle (n. 21 kg) annostus olisi ollut 10 ml 2-3 kertaa päivässä (jota ei tarvinnut tällä kertaa kuitenkaan antaa). Kylkiäisenä parafiiniöljystä voi seurata ripuli.

SuKoKan Kasvattaja-Akatemia loppusuoralla

Tähän saa nyt ehdottomasti loppua tämä sairausten kanssa piehtaroiminen, ja katse kääntyy tulevaisuuteen! Kirjoittaminen on nyt vaan jäänyt jotenkin päälle, koska parhaillaan kirjoittelen puhtaaksi myös Kasvattaja-Akatemian viimeisiä kirjallisia töitä. Samalla tuli kirjoitettua Muskenkin tapauksesta, josta selvittiin säikähdyksellä. Noin viikon kuluttua, viikonloppuna meillä on Naantalissa tiedossa viimeiset luennot, lopputöiden palautus ja myös mukava, yhteinen illanvietto hyvässä seurassa hotellissa - ennen juhlavaa päätösgaalaa marraskuussa :)



30.7.2016

Antje on poissa

Ei voi olla totta?!

Viime maanantaina koin yhden elämäni raskaimmista tapahtumista. Se oli kuin toisinto viiden vuoden takaa, jolloin menetin kooikerini Kissmon. Edellisenä päivänä ja kaikkina sitä edeltävinä päivinä Kissmo oli oma iloinen, riehakas itsensä. Yöllä alkoi raju oksentelu, lyhyitä tajuttomuuskohtauksia, koira oli kuumeinen ja erittäin kivulias. Päivystyksessä todettiin ikenien olevan valkoiset/värittömät, koira nesteytettiin, se sai kipulääkkeitä sekä kortisonia ja seuraavana aamuna oli tarkoitus tehdä lisätutkimuksia ja verikokeita erikoislääkäreiden toimesta. Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä, koira hiipui hiljaa pois, ja aamulla ehdin sanoa hyvästit rakkaalle Kissmolleni, jonka kaikki elintoiminnot olivat jo loppuneet tai loppumassa. Diagnoosi oli IMHA (immuunivasteinen hemolyyttinen anemia), koska eläinlääkärin (ja laboratoriotulosten) mukaan koiran elimistö ei enää tuottanut lainkaan punasoluja. Myöhemmin keskustelin Kissmon oman eläinlääkärin kanssa, joka epäili vahvasti haimasyöpää oireiden perusteella. Hänen mukaansa salakavalaa haimasyöpää on vaikea havaita, ennen kuin on liian myöhäistä, ja rajut oireet vastasivat hänen mukaansa myös tätä diagnoosia.





Antjen äkilliset oireet

Viime sunnuntaina kävimme koirien kanssa uimassa ja perinteisellä metsälenkillä. Myös Antje halusi pulikoida vedessä innokkaasti kuten tavallisesti; pyydysteli hyönteisiä ja pikkukaloja vedestä, ja tassutteli sitten mahaan asti ulottuvaan veteen seisomaan kertoen katseellaan, että "otapa valjaistani kiinni, niin uidaan taas yhdessä vähän". Kotimatkalla se leikki ja riehui etenkin Vonnen kanssa poikkeuksellisen innokkaasti. Kaikki koirat popsivat mustikoita metsässä välipalaksi veden kera, ja kotona uni maistui Antjelle, Muskelle ja Vonnelle uintiretken jälkeen.



Myöhään samana päivänä eli sunnuntaina illalla/yöllä kiinnitin huomiota siihen, että Antje ei ollutkaan omalla paikallaan nukkumassa, vaan oli hakeutunut saunan perimmäiseen nurkkaan, jossa se kyyhötti ja tärisi oudosti, Ensin pelästyin, että olisiko järvessä ollut sinilevää, mutta Kiljavan rannoilla sitä ei pitäisi olla enkä sitä huomannut (hiljattain viimeksi käytännössä testattu ja levärekisteristä tarkistettu ollessamme uimassa Musken, Vonnen ja miehen kanssa).




Koska edellisenä päivänä uintireissulla oli ollut todella kuuma sää, annoin Antjelle hieman Orelade nestetys/elektrolyyttijuomaa, jota se joikin halukkaasti.  Yöllä Antje vaihtoi jatkuvasti paikkaa, hakeutui yksinäisyyteen ja vaikutti todella kivuliaalta täristen voimakkaasti. Olisiko Antje satuttanut edellisenä päivänä riehuessaan jonkin jäsenensä tai selkänsä? Pahaenteisesti kuitenkin huomasin, että Antjen ikenet eivät olleet normaalin vaaleanpunaiset..., myös silmien valkuaiset näyttivät ainakin yön hämärässä jotenkin kellertäviltä? Antjella oli myös korkea kuume.  Antjen kivut kovenivat, ja huomasin sen aristelevan ylävatsaa, jossa kipukohtaukset näkyivät ulospäinkin aaltomaisina, voimakkaina kouristuksina. Olin jo lähdössä Hattulan eläinsairaalan päivystykseen klo 3 aikaan yöllä, mutta päätin kuitenkin odottaa aamuun annettuani Antjelle Rimadyl-kipulääkettä, jota oli muutama tabletti jäänyt joskus lääkekaappiin, sekä laitettuani sille B&T-verkkoloimen päälle. Tiesin päivystyksessä olevan useimmiten öisin ruuhkaa, ja vain yksi eläinlääkäri paikalla (jolla mahdollisesti myös leikkauksia). Pitkä odotusaika päivystyksessä kovasti kipuilevana ei olisi Antjen kannaltakaan ollut mielekästä, joten valvoin Antjen vierellä melkein koko yön odottaen aamua.




Kipulääkkeen saatuaan Antje nukkuikin muutaman tunnin suhteellisen rauhallisesti, kunnes aamulla klo 6 heräsi jälleen niin kovaan kipuun, että oksensi rajusti ja horjahti lattialle saatuaan ohimenevän tajuttomuuskohtauksen. Tähän asti tilanne eteni aivan kuin edellä kertomani Kissmon tapauksessa viisi vuotta sitten, jolloin lähdimme tosin yöllä klo 2 viemään Kissmoa Vantaalle päivystykseen. Pääsimme Antjen kanssa heti aamulla ensimmäisten joukossa yksityisen eläinlääkärin vastaanotolle, johon meidät otettiin kiireellisenä tapauksena päivystysluonteoisesti ystävällisesti vastaan huolimatta siitä, että kaikki potilasajat oli jo varattu ja odotushuone oli täynnä asiakkaita.




Cushingin taudista

Antjen kohdalla on ollut vahva epäily Cushingin taudista, koska koiran oireet viittasivat monin osin tähän häiriötilaan, esim. juoksut jäivät kokonaan pois jo 2-3 vuotta sitten, alkoi ilmetä outoa lihasheikkoutta/lihasvärinää (etenkin jaloista lihakset katosivat - ei pystynyt hyppäämään esim. autoon, sohvalle), useita virtsatie- ym. outoja tulehduksia (silmät, korvat, iho, keuhkot...), sydän- ja hengitysoireita etenkin öisin jne. joita ei aikaisemmin ollut, ja etenkin silmitön/ suorastaan sairaalloinen syöminen/jatkuva nälkä/lihominen, iho-/turkki heikkeni (karvattomia alueita/turkin laatu muuttui himmeäksi ja elottomaksi) vatsanahka roikkui kuin imetyksen jälkeen, vaikka paino nousi ja koira oli pönäkkä jne.).

Cushingin tauti eli lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta on etenkin keski-ikäisten tai vanhempien, nimenomaan narttujen kohtalaisen yleinen häiriötila, joka johtuu korkean kolesterolituotannon vahingollisista vaikutuksista koko elimistölle, mikäli sairautta ei ajoissa hoideta.

Tähän tautiin liittyvien moninaisten oireiden perusteella Antjelle tehtiin kaksi erillistä koetta taudin diagnosimiseksi tai pois sulkemiseksi, ensin ns. ACTH-testi, joka tarkoittaa kahta paaastoverinäytettä 1,5 tunnin välein.  Antjen tapauksessa tulos oli ns. rajatapaus, eli aivan viiterajan yläpäässä. Testilomakkeessa todetaan, että ainoastaan 50-85 % koirista reagoi tähän testiin, jolloin suositellaan toista testiä häiriötilan varmistamiseksi, mikäli kyseessä on ns. rajatapaus. Seuraavaksi Antjelle tehtiin ns. Dexametason low dose-testi, jossa näytteet otetaan 4 ja 8 tunnin välein stimulaatiosta. Tämäkin testi oli Antjen kohdalla ns. rajatapapus, (ja testilomakkeessa suositeltiin tehtäväksi jo tehtyä ACTH-testiä). Eli toisenkin testin tulos oli aivan viiterajojen yläpäässä vieläpä niin, että arvo oli noussut 8 tunnin kuluttua, kun sen olisi pitänyt maanantaina Antjea hoitaneen EL:n ja testilomakkeen mukaan normaalitapauksessa laskea 8 tunnin kuluttua.





Testitulosten/rajatapausten perusteella tämän oireyhtymän hoitoa ei Antjelle kuitenkaan aloitettu noin vuosi sitten (ts. pitäydyttiin tiukasti raja-arvoissa) eikä testejä pidetty tarpeellisina uusia, vaikka koiran muut oireet siihen vahvasti viittasivatkin jo 1 - 1½ vuotta sitten...?

Antjen Cushingin tautiin selkeästi viittaavien oireiden ja testitulosten perusteella Antjea maanantaina hoitanut eläinlääkäri, Antjen tapaukseen perehdyttyään, ehdotti Antjelle uusia testejä. Hänen mukaansa ns. rajatapaus on nimensä mukaisesti aina rajatapaus, Antjen arvot olivat kuitenkin korkeita (joka pitäisi huomioida), ja tapaukset ovat aina yksilöllisiä/koirakohtaisia. Eli diagnoosissa täytyisi huomioida kokonaisuus ja koiran tautiin viittaava oireilu. Kaikki koirat eivät reagoi välttämättä testeihin samalla tavalla ja diagnoosi on syytä varmistaa myöhemmin etenkin, jos kyseessä on kahdesti ollut ns. rajatapaus ja näin selkeät oireet kuitenkin olemassa. Kysymyksiin mistä voi johtua esimerkiksi koiran poikkeuksellin kova ruokahalu/lihominen annosten pysyessä kuitenkin samoina tai lihasten surkastumineen (eräänlainen hermostollinen tärinä levossa ymv.) ei otettu kantaa. Aiemmin verenpainetta mitattiin useasti, ja se oli todella korkea - kunnes eräs fiksu eläintenhoitaja arveli Antjen jännittävän kovasti tutkimuksia vastaanotolla ja keksi mitata paineet minun autossani, jolloin verenpaine oli täysin normaali :) Antje oppi jännittämään tutkimuksia.

Tähän häiriötilaan on olemassa lääke, Vetoryl, joka toimii sekä aivolisäke- että lisämunuaisperäisessä Cushingin taudissa hyvin. Lääkehoidon avulla, ja jos lääkehoito aloitetaan ajoissa, koira voi elää aivan normaalia elämää vielä useita vuosia, vaikkakin kontrolliverikokeita tarvitaan säännöllisesti oikean lääkeainepitoisuuden varmistamiseksi.





Uusia testejä ei kuitenkaan Antjelle verikokeiden tulosten saavuttua tarvinnut tehdä.




Cushingin taudista ja sen oireista saa erinomaista tietoa täällä, johon asiatietoon olen myös tässä kirjoituksessa viitannut ja etsiessäni aikoinaan lisätietoa Antjen oireiluun liittyen.






Antjen 9½ vuotta kestänyt elämä päättyi rauhallisesti syliini

Viime maanantain verikoetulosten perusteella Antjen kaikki elintoiminnot olivat lopuillaan, aivan kuin edellä kertomani Kissmon tapauksessa. Myös punasolutuotanto oli loppunut, eli Antjella oli myös anemia (kuten Kissmolla). Akuuttina löydöksenä huomio kiinnittyi kuitenkin huikean korkeisiin, äkilliseen haimasairauteen viittaaviin amylaasiarvoihin (ym. muihin vakavaan sairauteen/tilaan viittaaviin poikkeaviin veriarvoihin). Lääkärin mukaan haima oli käytännössä tuhoutunut kokonaan, eli kyse oli erittäin vakavasta sairaudesta, mikä selitti osaltaan Antjen äkillisesti alkaneen oireilun ja valtavat ylämahaan liittyvät kivut, tajunnan menetyksen ja pahoinvoinnin. Tässä yhteydessä ei ollut täysin varmaa -ilman lisätutkimuksia- oliko kyse pelkästään akuutista, vakavasta, kuolemaan johtavasta pankreatiitista/haimatulehduksesta vai haimasyövästä, jota vm. eläinlääkäri piti myös mahdollisena. Syövän lopulliseksi varmistamiseksi olisi tarvittu leikkaus ja koepalan otto, mutta koiran iän ja erittäin huonon kunnon vuoksi se olisi ollut iso riski ja ylimääräinen kärsimys Antjen tapauksessa eikä siitä olisi ollut enää hyötyä, koska koko elimistön puolustusmekanismi oli jo romahtanut, Haimasyöpä on salakavala, nopeasti etenevä sairaus, jota on useimmiten vaikea todeta jopa Rtg- tai ultraäänitutkimuksin. Ja siinä vaiheessa, kun se todetaan, on usein enää myöhäistä tehdä mitään (näin totesi myös aikoinaan Kissmon oma eläinlääkäri aikoinaan). Leikkaus ei myöskään johda yleensä toivottuun lopputulokseen, vaan koira kuolee leikkauksesta huolimatta.



Haimakudosta tuhoavasta sairauksista/niiden muodoista koiralla voi lukea halutessaan esim. täältä, jossa todetaan mm., että akuutin haimatulehduksen voi koiralla laukaista esim. rasvainen ruoka/lihominen (Antjehan lihoi "kuin itsestään", ja sillä oli epänormaalin kova ruokahalu/jatkuva nälkä, kaikki kelpasi syötäväksi myös ulkona), tietyt lääkeaineet ja jopa shokki. Molemmat, sekä akuutti/vakava että lievempi haimatulehdus koiralla voi johtaa kuolemaan, sairauden vaikeusasteesta riippuen, Ihmisillä pankreatiittiin/haimatulehdukseen on pääasiassa vain kaksi syytä; runsas, pitkäaikainen alkoholinkäyttö ja haimasyöpä.




Vastaanotolla

Antje lepäsi vastaanotolla koko ajan sylissäni, ja jo ennen tutkimustulosten varmistumista huomasin, että sen pulssi oli hidastunut ja se oli hiipumassa tästä maailmasta hiljalleen Sateenkaarisillalle. Eläinlääkäri sanoi kuitenkin ystävällisesti, että jos haluan jättää Antjelle kotona rauhassa jäähyväiset, Antje voidaan nesteyttää ja sille voidaan antaa vahvaa kipulääkettä, mutta se ei auttaisi asiaa kuin korkeintaan vuorokauden, tuskin sitäkään, kun pitäisi jo lähteä takaisin.  Missään nimessä en halunnut enää lisätä Antjen kärsimyksiä, ja yhteisymmärräyksessä eläinlääkärin kanssa päädyttiin eutanasiaan kärsimysten lopettamiseksi.

Tässä yhteydessä on todettava, että koskaan vastaavassa tilanteessa en ole saanut näin empaattista, rauhallista, asiantuntevaa ja osaaottavaa kohtelua eläinlääkärin ja hoitajan taholta. Vaikka potilaita oli paljon ja elinlääkärillä oli leikkaus tulossa, heillä ei tuntunut olevan minkäälaista kiirettä ja he olisivat jaksaneet tukea asiakasta ja keskustella kanssani vaikka kuinka pitkään. Tämä rauhallinen ja empaattinen ilmapiiri valittyi varmasti myös Antjeen. Tämän perusteella olen entistäkin vakuuttuneempi ja varmempi siitä, että jatkossa käytän koiriani pelkästään yksityisillä eläinlääkäriasemilla (mahdollisia päivystystilanteita lukuun ottamatta), joissa ei näyttäydy kiire ja tuloshakuisuus, henkilökunta ei vaihdu jatkuvasti ja henkilökunnalla riittää aikaa ja kiinnostusta koira-asiakkaisiin omina yksilöinään. Siitä huolimatta en tietenkään voi enkä halua väittää, ettei henkilökunta kaikkialla olisi ammattilaisia tai etteivätkö testit olisi luotettavia, mutta tässä tapauksessa ne olisi voinut ainakin kyseenalaistaa.

Antjen saatua rauhoittavan lääkeaineen, se oli vielä jonkin aikaa hereillä ja katseli minua ystävällisesti hyvin tarkasti suoraan silmiin kuin tietäen mistä oli kysymys, tai aivan kuin se olisi halunnut lohduttaa päinvastoin minua! Henkilökunta jätti meidät kahdestaan jättämään jäähyväiset. Vähitellen kivutkin alkoivat varmasti helpottaa, Antje rauhoittui ja vaikutti suorastaan onnellisen ja tyytyväisen näköiseltä (jota jaksoin tässä tilanteessa jopa ihmetellä -  toisaalta se helpotti omaa oloani!). Silittelin Antjea, rapsutin sitä vatsan seudulta varovasti ja puhelin sille rauhallisesti, kuten niin monesti ennenkin näinä kaikkina vuosina. Antje läppäsi vielä yhden kerran tassullaan minua, mikä on aina tarkoittanut sitä, että "rapsuta vielä lisää". Sen jälkeen Antjen kauniit ja viisaat silmät painuivat hyvin levollisesti kiinni ja pulssi hidastui entisestään ennen kuin Antjen 9½ vuotta kestänyt matka päättyi rauhallisesti, arvokkaasti ja levollisesti sylissäni eläinlääkärin tuella, maanantaina iltapäivällä 25.7.2016.

Eläinlääkäri kertoi, että käytänne heidän kohdallaan oli muuttunut koiran avaukseen liittyen. He eivät enää toimita ruumiita Eviraan tai Yliopistollisen Eläinsairaalan patologian laitokselle, vaan omistajan on tehtävä se halutessaan itse heti eutanasian jälkeen, koska heillä ei ole kylmätiloja ruumiiden säilyttämistä varten. Antjen kuoltua olin niin järkyttynyt, väsynyt ja itkuinen, että en mitenkään voinut ajatella pystyväni ajamaan Helsinkiin kaiken kokemani ja valvotun yön jälkeen tietäen, että kuolleen koirani ruumis lepäsi auton takatilassa (olin yksin matkassa).  Eläinlääkäri myönsi, että tämä uusi käytänne on ollut joillekin asiakkaille hieman vaikea mieltää tilanteessa, joka on muutoinkin omistajille raskas, tapauskohtaisesti. Hän ei pitänyt avausta Antjen tapauksessa myöskään välttämättömänä, koska välitön, kuolemaan johtanut syy oli tiedossa. Toiseksi, koira oli jo saavuttanut iän, jolloin koirat keskimäärin sairastuvat vakavasti tai kuolevat johonkin sairauteen - elleivät sitten satu elämään hyvinkin pitkän elämän terveenä, kuten monien koirien tai kooikereidenkin kohdalla on tapahtunut.

Näin ollen, Antjen välitön kuolinsyy oli akuutti, vakava, kuolemaan johtava haimasairaus/haimatulehdus (mahdollisesti haimasyöpä), jossa haimakudos oli tuhoutunut - seurauksena koko immuunipuolustusjärjestelmän/elimistön toimintojen romahtaminen. Sitä, missä määrin akuutti tila oli yhteydessä aikaisemmin kirjoittamiini oireisiin (esim. Cushingin tauti) tai johonkin muuhun, jää spekulaation asteelle. Mitään ei ollut kuitenkaan enää tehtävissä, kuolema oli väistämätön.

Tätä kirjoittaessani Vonne kulkee huoneissa edestakaisin kuin etsien jotakin ja tulee välillä luokseni katsoen kysyvästi, hiljaa vinkuen. Näin se on tehnyt nyt pari päivää iltaisin, kun talo hiljenee. Muske on ehkä jo ikänsäkin puolesta tottunut siihen, että "koiria ja pentujakin tulee ja menee", mutta Vonne selvästi ikävöi vielä äitiään. Molemmat koirat ovat kuitenkin olleet hieman vaisuja ja hämillään, ulkonakin vain tassutellaan hiljakseen? Koira on laumasielu, ja nyt on jokin muuttunut niiden elämässä, Tänäänkin olimme koirien kanssa pitkään ulkoilemassa ja uimassa, jotta koirat saisivat tuttua, mukavaa toimintaa ja huomaisivat, että elämä jatkuu entisenlaisena, vaikka yksi on laumasta poissa.

Antjen elämän kulmakivet

Syntymä

Antje syntyi v. 2007 ainoana pentuna sektiolla Hollannista tuomalleni Finjalle Mäntsälän eläinlääkäriasemalla. Luultavasti joko ammattini puolesta tai eläinkääkäriaseman käytänteiden vuoksi sain olla itse steriileissä leikkaussalivarusteissa synnytyksessä mukana koko ajan, mikä oli todella hieno kokemus. Synnytyksen jälkeen kuljetin emän lämpimään peittoon käärittynä kotiin, ja vastasyntynyt Antje matkusti pienessä, lemmitetyssä korissa etupenkillä (eläinlääkäri täytti muutaman tutkimuskäsineen kuumalla/lämpimällä vedellä, jotka pitivät vastasyntyneen pennun matkan ajan hyvin lämpimänä korissa, anoppini kutoman villasukan sisällä).




Elämän alkutaipale

Leikkauksen jälkeen vastasynnyttänyt emä Finja oli hieman tokkurainen, rauhataton, kuumeinen ja kivulias, vaikka saikin hyvää hoitoa ja kipulääkettä. Maidontuotanto ei lähtenyt tästä syystä heti käyntiin monista yrityksistä huolimatta etenkin, kun pentuja oli vain yksi. Syötimme ja hoidimme pentua kahden tunnin välein miehen kanssa 1-2 vuorokauden ajan, ja pidimme sekä emän että pennun lämpiminä. Kun toinen meistä nukkui, toinen valvoi. Pennun paino ei laskenut, mutta ei juuri noussutkaan. Seuraavana päivänä huolestuin, sillä imemisestä tai sen yrityksistä ja lisäruokinnasta huolimatta totesin, että pentu vaikutti veltolta (vastasyntynyt pentu kuivuu todella nopeasti) eikä paino ollut vieläkään noussut odotusten mukaisesti.







Laitoin pennun jälleen villasukan sisään ja pieneen koriin, ja ajoin nopeasti Nurmijärvelle eläinlääkäriin. Eläinlääkäri kiitteli nopeaa reagointiani, sillä pentu oli jo jossain määrin kuiva (iho ryppyinen) ja parin tunnin kuluttua se olisi ehkä ollut jo myöhäistä. Eläinlääkäri pisti eloktrolyytti-injektion pennun ihon alle, jonka jälkeen se piristyi hetkessä niin terhakkaaksi, että oli ryömiä tutkimuspöydältä alas! Tämän toimenpiteen jälkeen pikku Antje muuttui silmin nähden, ja kotiin tullessamme se alkoi heti pontevasti imeä. Maitoa tuli yhden pennnun tarpeisiin nähden todella paljon koko imetysajan. Finjan emänvaistot heräsivät kukoistukseen samanaikaisesti maidontuotannon kanssa, ja se hoiti ja hoivasi pentua hyvin. Meidän tehtäväksi jäi enää pitää hyvää huolta Finjasta. Antje kasvoi nopeasti, ja siitä kehittyi hyvin vahvaluustoinen ja terhakka pentu.




Erittäin traumaattinen tapahtuma

Antjen ollessa noin 2½-vuotias se joutui aivan yllättäen, ilman mitään tilanteeseen liittyvää syytä tai dominanssiongelmia pahoin tutun koiran hyökkäyksen, suorastaan raivoisan raatelun kohteeksi. Antje meni sokkiin, ja mieheni kiidätti tajuttoman, paljon verta menettäneen koiran suoraan lähimpään eläinlääkärin Nurmijärvelle, edes aikaa ei ehditty varaamaan. Itse olin tuolloin töissä enkä ehtinyt niin nopeasti paikalle. Eläinlääkäriin päästyään mies oli vain huutanut ovelta "hätätapaus", jonka jälkeen mentiin suoraan leikkaussaliin. Hakiessani Antjen illalla heräämöstä, eläinlääkäri totesi tuskin koskaan nähneenä näin pahaa jälkeä. Etenkin toinen jalka oli "kaluttu" aivan paljaaksi, pahoja ryhjeita oli myös muualla kehossa. Hänen mukaansa hyökännyt koira ei voinut olla terve (kuten ei ollutkaan), ja Antjelle jäisi kokemuksesta ja sokista ikuinen henkinen ja fyysinen vamma, vaikka fyysiset vammat paranisivatkin. Jotta koiran pareneminen lähtisi käyntiin tai se ylpäätään paranisi, se ei saisi kokea minkäänlaista stressiä eikä ainakaan tavata enää koskaan päälle hyökännyttä koiraa. Vielä leikkauksen jälkeen ei oltu varmoja, vahingoittuiko mm. jalkahermo pysyvästi ja pystyykö koira enää koskaan kävelemään normaalisti. Näin ei onneksi käynyt, mutta n. 6 viikon toipumisjakson jälkeen kävelemäänkin piti opetella uudelleen. Eläinlääkäri oli valitettavasti oikeassa, sillä aiemmin iloiselle, sosiaaliselle ja rohkealle Antjelle kehittyi pelko vieraita koiria kohtaan, jolloin sen stressinsietokyky (etenkin kohdatessa suoraan kohti tulevia, haukkuvia tai juoksevia vieraita koiria) joutui koetukselle koko loppuelämän ajaksi.



Kuntoutumassa pehmeillä mättäillä kotimetsässä monen viikon sairausloman jälkeen. Oikea etujalka on vielä kipeä, mutta tästä lähti Antje-rassukan toipuminen:



Aika parantaa haavat, ja yleisesti ottaen Antje parani hyvin ja siitä tuli mm. Suomen Muotovalio n. puoli vuotta onnottomuuden jälkeen. Perusluonteeltaan Antje oli sosiaalinen, erittäin ystävällinen, kiltti, iloinen (suorastaan nöyrä) koira, jolla ei ikinä ole ollut mitään ongelmia omien koirien kanssa tai "ystävällismielisten" kaverikoirien kanssa, joihin se sai omassa rauhassa tutustua. Antje tykkäsi käydä näyttelyissä, matkustamisesta ja uusista kokemuksista/paikoista ja kaikesta tekemisestä (perus)sosiaalisen luonteensa vuoksi, mutta vieraiden, etenkin tietynlaisten/isojen koirien kohtaaminen mm. näyttelypaikoilla ahdisti sitä onnettomuuden jälkeen -  ja vielä taas hitusen enemmän sen jälkeen, kun viimeiseksi jääneessä näyttelyssä eräs koira pääsi väentungoksessa nappaisemaan sitä kuonosta. Tämän jälkeen emme enää käyneet näyttelyissä.



Kaksi kaunista pentuetta

Ajan mittaan Antje osoittautui -kokemastaan huolimatta- kuitenkin fyysisen ja psyykkisen terveytensä puolesta jalostuskelpoiseksi koiraksi. Keskustelin asiasta vielä Antjen aikoinaan maailmaan saattaneen eläinlääkärin kanssa ennen astutusta, liittyen aikaisempaan onnettomuuteen/traumaan ja siihen, että Antje itse oli kasvanut ilman pentuesisaruksia. Pohdin mm. sitä, että mahtaako Antje osoittautua hyväksi ja pentuja hoivaavaksi äidiksi, koska oli itse ainoana pentuna syntynyt? Tai synnyttäisikö Antjekin vain yhden pennun? Tosin Antjen äiti Finja hoivasi pikku Antjea hyvin toivuttuaan sektiosta, ja Antjella oli hoivaajina myös silloiset omat koirat (ja myöhemmin muita koirakavereita pihallamme leikkimässä).  Eläinlääkäri ei pitänyt tätä Antjen kohdalla ongelmana, koiran tuntien. Käydessämme progu-testeissä ennen astutusta sekä kahdesti UÄ:ssa Mäntsälässä ennen synnytyksiä, Antje oli henkilökunnan suosikki yhteistyökykyisyytensä ja iloisuutensa vuoksi :)




Huoleni osoittautui turhaksi. Antjen molemmat astutukset sujuivat luonnollisesti ja hyvin, ja se synnytti kaksi kaunista pentuetta, ensimmäisen vuoden 2010 lopulla ja toisen kesällä 2013, yhteensä 9 pentua, (joista yksi pentu viimeisestä pentueesta menehtyi huonosti kiinnittyneen/osittain irronneen istukan vuoksi). Tämä oli havaittavissa/odotettavissa jo viimeisen UÄ-tutkimukseen jälkeen ennen synnytystä. Molempien pentueiden synnytykset Antje hoiti ilman apua itsenäisesti ja pentujaan se hoiti suorastaan esimerkillisen hyvin ja äidillisesti. Antje halusi imettää pentujaan pitkään, leikki niiden kanssa, opetti niille käyttäytymistä ja huolehti niistä luovutukseen asti tunnontarkasti ja hellästi. Vaikka pennut kasvaessaan purivat ja repivät sitä joskus ärsyttävänkin paljon, se ei koskaan hermostunut pennuille. Rakas, kärsivällinen Antje.




Viimeinen sokki

Joillekin ystävävilleni olen jo muutama viikko sitten kertonutkin Antjen kokemasta toisesta sokista, joka tapahtui siis muutamaa viikkoa ennen Antjen kuolemaa. Tosin tämä ei ollut niin totaalisen traaginen tapahtuma kuin ensimmäinen sokki. Olimme koirien kanssa myöhään illalla metsälenkillä, ja oli jo hieman hämärää. Aivan yllättäen puskista juoksi meitä kohti vapaana oleva suurikokoinen, musta koira kovaa vauhtia suoraa meitä kohti (ensin luulin sitä joksikin villieläimeksi...). Itsekin pelästyin..., koiran omistajaa ei näkynyt missään. Antje alkoi huutaa/kirkua suoraa huutoa henkensä kaupalla ja lähti paniikissa juoksemaan karkuun häviten metsään. Onneksi vieras koira ei osoittautunut lopulta aggressiiviseksi ja taisi itsekin pelästyä Antjen huutoa eikä siksi lähtenyt perään, vaan keskittyi tutustumaan Vonneen ja Muskeen. Jonkin ajan kuluttua omistaja saapui paikalle ja pahoitteli Antjen karkaamista, koska alkoi olla jo melkein pimeääkin. Jonkin aikaa huutelin, vihelsin pilliin ja etsin Antjea, mutta sitä ei näkynyt. Hirveä tilanne! Olin jo varma, että se katosi ikiajoiksi, jäisi auton alle ymv. :(



Lopulta päätin viedä Vonnen ja Musken autoon, ja lähteä sen jälkeen etsimään Antjea, mutta Antje olikin juossut autolle, jossa se puoliksi auton alle piiloutuneena tärisi paniikissa. Autoon päästyään Antjen pulssi tasaantui vähitellen ja koko asia unohtui pikku hiljaa - vaikka olin pitkään vihainen ja harmittelin tapahtunutta. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, olisiko tämä tapahtuma voinut laukaista akuutin haimasairauden (kuten yllä olevan linkin takaa voi todeta myös sokin voivan toimia ko. akuutin sairauden laukaisevana tekijänä)?  Maalaisjärjellä ajateltuna ja Antjen aiksempi kokemus ja sen jättämä mahdollinen ikuinen trauma taustalla, en pitäisi sitä aivan mahdottomanakaan...

Tämä kaikki on tietenkin enää vain pelkkää spekulointia, mutta mielenkiintoista tuon sokki-teorian ohella on kuitenkin esim. se, että Cushingin tauti  (ja siihen liittyvä kortikotropiinia vapauttava hormoni "corticotropin-releasing hormone") on ymmärtääkseni yhteydessä myös stressivasteeseen edellä mainittua koira-artikkelia Cushingin taudista ja Wikipediaa lainatakseni.

Lääkäri en ole tai edes yritä olla (vaikka se sellaiselta yritykseltä vaikuttaisikin :D ), eikä sellaista minusta tule. Asian olen kuitenkin käsitellyt loppuun asti, ja se on helpottanut. Tällä kertaa koiran menettäminen ja asioiden käsittely on ollut kuitenkin poikkeuksellisen rankkaa ja kestänyt pitkään johtuen osin varmaan siitä, että Antje oli ensimmäinen kasvattini, jonka elämässä sain olla syntymästä kuolemaan asti. Monta päivää olen ollut, sanoisinko - täysin lamaantunut ja toimintakyvytön :(  Antje oli hieno koira, ja saan olla kiitollinen kaikista yhteisistä vuosista, jotka sain viisaan, ystävällisen ja herkän, kauniin Antjen kanssa viettää. Kaiksesta huolimatta Antjella oli paljon elinikäisiä niin ihmis- kuin koiraystäviä, jotka se tosin valitsi aina itse, ei koskaan toisinpäin :)



Soittaminen ystäville, puhuminen heidän kanssaan sekä kirjoittaminen -etenkin tällaisissa tapauksissa - näyttäisi olevan minulle paras tapa käsitellä vaikeita asioita. Kävin läpi Antjen ja muiden koirien valokuvia - muisteleminen on hyväksi, ja siksi täällä on paljon kuvia (tosin eivät ole välttämättä yhteydessä kirjoitetettuun tekstiin).  Minulle tyypillistä on myös, että yritän aina hakea rationaalisia syitä tapahtumiin, vaikka niitä ei olisikaan, en niitä ymmärtäisi, ne olisivat vääriä tai se olisi turhaa (kuten tässäkin tapauksessa). Tähän kuitenkin uskon: niin ihminen kuin eläinkin on "fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus" - kaikki vaikuttaa loppupelissä kaikkeen.

Antjea en olisi antanut vielä pois, mutta ymmärrän, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja näin oli Antjelle parasta. Antjen pahan onnettomuuden/trauman jälkeen olen luultavasti aina alitajuisesti tiennyt, että sillä tulee olemaan vaikutusta Antjen elinkaareen. Antje sai kuitenkin elää suhteellisen pitkän ja onnellisen elämän tietäen, että me kaikki rakastimme sitä yli kaiken.



Antjea viimeiseksi hoitanut eläinlääkäri oli laittanut papereiden/eutanasialomakkeen joukkoon kauniin tekstin ja osanoton, (joka on sattumoisin sama runo, jonka aikoinani laitoin kotisivuilleni, kun Inka-springeri kuoli):

"Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi aina sinussa."
- tuntematon -

Syvä osanottomme suruunne!"

Viimeinen kuva rakkaasta Antjesta, kuolemaa edeltävänä päivänä:



26.4.2016

Vonnen ensimmäinen mejä-koe

Vaativa, rankka, mutta erittäin hauska ja opettavainen mejä-leiri ja koe Marttilan metsästysseuran majalla Heikolassa on onnellisesti takana. En yöpynyt majalla, koska miehelläkin oli menoja, joten toisen piti olla myös kotona hoitamassa muita koiria. Ajokilometrejä tuli viikonlopun aikana yhteensä noin 800 km.

Suomen Kooikerhondje ry:n toteuttama leiri ja koe oli kaikin puolin erittäin hyvin järjestetty; oli sopivasti teoriaa, harjoittelua ja loppuhuipentumana vielä koe samana viikonloppuna, eli sunnuntaina. Huhtaanmaja Heikolassa oli todella upealla paikalla. Nälkä ei ei päässyt missään vaiheessa yllättämään, sillä ruokaa ja kahvia oli pitkin päivää saatavilla yllin kyllin ja se oli todella hyvää! Kiitos kaikille järjestäjille, toimitsijoille ja osallistujille hienosta viikonlopusta! Viimeistään tämän viikonlopun jälkeen olen ymmärtänyt kuinka paljon ja kuinka erinomaista, pyyteetöntä, talkoovoimin tehtyä työtä eri yhdistykset ja kerhot tekevät koiraharrastajien hyväksi! Asioita pitää helposti itsestäänselvyytenä, mutta edes maksettu koemaksu ei kata läheskään kaikkia kuluja, suuresta työmäärästä puhumattakaan.

Yhteiskuva mejäleiriltä. Kuvan ottanut Mari Nummi


Suomen Kooikerhonje ry/mejäleiri 2016. Kuva: Mari Nummi

Vonnella on kykyjä, mutta tarvitaan vielä harjoitusta, omistajalla ei ennen viikonloppua ollut vielä kumpaakaan

Lähdimme Vonnen kanssa mejä-kokeeseen melko kylmiltään, ensin oli tarkoitus osallistua vain leirille. Kokeeseen innostuin kuitenkin Vonnen ilmoittamaan, koska koe järjestettiin sunnuntaina, heti leirin jälkeen - houkutus oli liian suuri! Vonnelle tehtiin sitä ennen yksi harjoitusajo. Sari teki Vonnelle erittäin hyvän jäljen joitakin päiviä ennen koetta. Vasta nyt ymmärrän, että itse tehty jälki avaa tätä maailmaa koiran ohjaajan näkökulmasta aivan eri tavalla. Ymmärrän myös sen, että jäljen teossa on oma työnsä, josta olen edelleen Sarille kiitollinen. Mielestäni Vonnen harjoitusjälki oli n. 1 km:n pituinen, mutta varmasti en osaa sanoa oliko se ihan sitä, koska minulla ei vielä ollut mitään käsitystä matkojen pituuksista ja etenkään niiden mittaamisesta. Harjoitusjälki oli kuitenkin helpompi maaston osalta kuin koejälki erämaamaastossa, vaikka harjoitusjäljessäkin oli vaihtelevuutta.

Aikaisemmin mejä on ollut minulle suhteellisen tuntematon harrastusmuoto, joten minulla riitti leirillä ihmettelemistä jopa niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin merkkaustarvikkeissa ja niiden käytössä, kompassin käytössä/suunnan ottamisessa, kartanlukutaidossa, askelparien mittaamisessa/matkan pituuden arvioimisessa ja koetoimitsijoiden tehtävissä. Mejästä olin toki lukenut yleisesti jonkin verran ennen leiriä, mutta asioita ei voi tietenkään täysin sisäistää vain lukemalla. Vasta harjoittelu tekee mestarin -  jos on ylipäätään tehdäkseen :)

Satunnainen kuva Vonnesta kotimetsässä.

Vonne, kevät 2016


Kompassain käytön, suunnistuksen ja kartanlukutaidon harjoittelua

Tätä meille opetti Marianne ja Pentti, ja hyvin opettivatkin! Tunnelma oli rento ja hauska, ja Pentti sai muutamalla rauhallisesti ilmaistulla lauseella jännityksen katoamaan kertomalla omin sanoin mejästä hiemen yleisesti. Ihan helppoa kompassin käyttö ei ollut ollut, koska minun edellinen kokemukseni oli joskus kouluaikojen liikuntatunnelta :) Illalla kotona harjoittelin vielä kompassin käyttöä, karttamerkintöjen tulkitsemista ymv. vielä lisää ja luin ohjeita pikkutunneille asti. Katsoin lisäksi pari videota kompassin käytöstä YouTubesta - ja alkoihan asia lopulta vähitellen valjeta :) Ja sitten aamulla aikaisin taas kohti Heikolaa ja Huhtaanmajaa.



Mejä-suunnistaidot 


Itse asiaan

Lauantaina päivä alkoi teorialuennoilla. Tanja kertoi hauskasti ja selkeästi mm. jälkien tekemisestä, jonka jälkeen jokainen pääsi harjoittelemaan käytännössä suunnistamista, koejälkien tekoa ja veretystä. Ne osallistujat, joiden koirat eivät osallistuneet kokeeseen, tekivät harjoitusjäljet. Koska olin ilmoittanut oman koirani kokeeseen, jouduin tai pääsin itse asiaan siltä istumalta. Onneksi jokaisella ryhmällä oli mukana kokenut toimitsija tai harrastaja parina. Minulla ja Kirsillä oli onnea mukana siinä mielessä, että meitä opasti jäljen teossa mukava ylituomari ja pitkäaikainen mejä-harrastaja, joka ei tällä kertaa toiminut itse kokeessa tuomarin tehtävissä.

Minun tehtäväni oli "suunnitella reitti" (kukahan sen lopulta suunnitteli?), eli maastoa hyödyntäen ja sen mukaisesti suunnitella karttaa ja kompassia käyttäen, askelparein mitaten n. 1km:n alokasluokan jälki. Tehtäviä hieman jaettiin, koska meitä oli nyt kolme henkilöä, joista yksi oli siis todellinen harrastuksen asiantuntija, me kaksi muuta aloittelijoita. Kirsi hoiti merkkaamisen ja veretyksen, Itse toimin seuraavana päivänä sekä oppaana että kilpailijana Vonnen kanssa. Oppaan tehtäviin kuuluu myös jäljen purku.

Vieläkin nousee kylmä hiki - mutta JEE!, olen oppinut jotain, sillä opetus oli erinomaista, niin teoriassa kuin käytännössäkin! Maasto oli melko haastava, sillä matkalle osui kallioita, heinikkoa, todella tiheää metsää/ryteikköä, käveltävää suota, hakkuualue, jyrkänteitä, notkelmia ja ojia sekä kaikkea siltä väliltä - ja kilometrin matka tällaisessa vaihtelevassa, kumpuilevassa erämaamaastossa tuntui ikuisuudelta oudossa maastossa :) Opettajana toiminut tuomari ja mejäharrastaja sai monesti ystävällisesti huomattaa minulle "vinoon kulkemisesta", vaikka suunta oli määritelty ja oli sovittu kuljettavan tietty matka kaukana näkyvän maamerkin luokse, jossa suunta tarkistettettaisiin uudelleen. Keskityin askelparien laskemiseeen (minulla 65 askelparia = 100 m) pää painuksissa enkä keskittänyt katsetta tarpeeksi maamerkkiin, esim tiettyyn kuuseen (ja kaikki kuuset näyttivät sitäpaitsi samanlaisilta tiheässä metsässä...).

Koejälki tuli kuitenkin tehdyksi melko ripeästi, ja tuomariopettajakin oli lopputulokseen tyytyväinen. Rehellisesti sanottuna jälki ei olisi varmaankaan ollut tämän tasoinen, ilman saamaamme hyvää ohjausta ja opettamista. Seuraavana päivänä ollessani oppaana tekemällämme jäljellä koetuomari sanoi, että jälki oli hyvin tehty. Syyn voinee jokainen arvata :) Avoimen luokan jäljessä on lähtöruudun lisäksi 2 makausta ja kaato. Kirsi merkitsi hyvin ja riittävän tiheästi sekä avo- että piilomerkit - josta olin erittäin kiitollinen siinä vaiheessa, kun seuraavana päivänä purin jäljen!

Jännittävä päivä

Koepäivän ohjelmaani kuului ensin Vonnen koe, joka oli siis toisten tekemä jälki. Aivan aluksi tehtiin kaikille koirille ampumakoe, jonka jokainen koira läpäisi. Koirat sidottiin lähimetsän puihin sopivalle etäisyydelle toisistaan niin, että niillä oli kuitenkin liikkumavaraa, jotta tuomarit pystyivät seuraamaan koirien reagointia. Koiria ei saanut jättää käskyn alle, ja omistajat siirtyivät riittävän etäälle koirista, katsekontakti pois koirista. Vonne jäi rauhallisesti omalle paikalleen. Sivusilmällä seurasin kuitenkin vaivihkaa Vonnea; koira ei värähtänytkään, vaan seisoi ennen ampumista, ampumisen aikana ja sen jälkeen vain tyynen rauhallisesti paikoillaan.

Vonnen koetta en jostain syystä niinkään jännittänyt, sillä olin opetullut koiran ohjaamisen periaatteet ja tiesin, että koira tekee varsinaisen työn, jolle ohjaaja ei voi alkumotivoinnin jälkeen enää kovinkaan paljon tehdä.  Lisäksi koetuomari osoittautui erittäin miellyttäväksi ja kohteliaaksi herrasmieheksi, oman alansa huippuasiantuntijaksi, joten pieni jännitys, jos sitä olikin, katosi nopeasti. Oppaana oli Sari.

Vonnelle osoitettiin lähtöruutu, jota se ensin tutki jonkin aikaa ja lähti sitten reippaasti jäljelle. Alku näytti lupaavalle, Vonne kulki oikein hyvin, merkkasi lähdön ja jäljestäminen oli "miellyttävää maavainuista etenemistä" loppuarvostelunkin mukaan, mutta koira oikaisi ensimmäisen kulman. Toinenkin osuus vielä sujui siksakkia, eli koira kulki jäljen molemmin puolin, mutta seurasi sitä kuitenkin ja palasi aina jäljelle oma-aloitteisesti.

Matkan varrella Vonne pysähtyi syömään parit hirven tai peuran papanat ja pissasi lopuksi niiden päälle (tuomari totesi hymyillen, että anna syödä vaan), "merkkasi" erään kannon päällä olleet linnun jätökset/höyhenet ohimennen ja ilmeisesti sai vainun myös maassa olevasta kuovin maapesästä, koska kulki aivan sen vierestä, jolloin munia hautomassa ollut kuovi pyrähti lentoon Vonnen nenän edestä. Vonne jatkoi kuitenkin onneksi reippaasti matkaa huomaamatta itse pesää, joten toivottavasti munia hautova, rauhoitettu kuovi ei häiriintynyt.

Kuva: www.luontoportti.com



Mutta sitten, harmittavasti aivan osuuden loppuvaiheessa kokematon, ilmeisesti monien metsän ja riistaeläinten hajujen sekoittama Vonne ajautui metsätielle, josta tuomittiin hukka. Tuomari joutui palauttamaan Vonnen jäljelle, jonka jälkeen Vonne merkkasi makuun, mutta ajautui sen jälkeen kuitenkin liian kauaksi, josta toinen hukka. Tässä vaiheessa jo itsekin huomasin, että Vonne oli menettänyt jäljen ja alkoi ehkä väsyäkin. Matka oli kokemattomalle Vonnelle yhden ainoan harjoitusajon jälkeen kuitenkin haastava ja pitkä, ja metsä monien muiden hajujen kyllästämä, jolloin Vonnen "pieni pää meni sekaisin". Tuomari halusi antaa Vonnelle kuitenkin ystävällisesti vielä yhden mahdollisuuden (josta olin yllättynyt !!), vaikka kolmannen hukan jälkeen koe virallisesti keskeytettiin. Vonne pääsi jatkamaan loppuun asti ja "löytämään" hirvensorkan, jota se nuuhki pitkään ja innokkaasti. Tuomari piti tärkeänä, että koiralle jää kokeesta positiivinen ja loppuun asti vedetty kokemus - hieno asenne tuomarilla koiran jatkoa ajatellen! Koeselostuksen mukaan tarvitaan siis " hieman lisää harjoitusta", Kävellessämme autolle kokeen jälkeen tuomari ei tietenkään kertonut kokeesta, sen onnistumisesta tai koiran suorituksesta mitään vielä tässä vaiheessa, totesi vain lyhyesti, että alku meni erittäin hyvin ja koiralla on olemassa hyvä nenä/riistavietti. Tulos Vonnen ensimmäisestä mejä-kokeesta oli AVO 0.

Ensi kertaa mejä-kokeessa.  Kuva: Mikko Ahti. 



Kuva: Mikko Ahti

Monta aihetta tyytyväisyyteen ja onnistumisen kokemuksia

Aina pitää katsoa positiivisesti eteenpäin, ja mejä-leiriviikonloppuun olin kokonaisuteena erittäin tyytyväinen, johtuen yhtäältä erittäin positiivisesta ensimmäisestä mejä-koekokemuksesta sekä toisaalta Vonnen tuottamasta onnistumisen ilosta - kaikesta huolimatta! Vonne ei osoita olevansa lainkaan paukkuarka, sillä on olemassa hyvä riistavietti (kuten olin odottanutkin), se ei paineistunut kokeessa mistään (esim. ei arastellut tilannetta, "raakaa" metsää eikä kokeessa perässä kulkevia ihmisiä). Myöskään leiripaikalla ei ollut mitään ongelmia, vaikka paikalla oli paljon koiria omistajineen, ja Vonne, kuten muutkin koirat joutuivat oleilemaan pitkähköjä aikoja välillä autossa odottamassa. Hyvin luontevasti, mukavasti ja innostuneesti Vonne suhtautui kaikkeen, onhan se kokenut matkaaja ja metsänkävijä - vaikka metsissä on tosiaankin EROJA, sanoopi kaupunkilaistyttö tämän valaisevan kokemuksen jälkeen :)

Kokonaisuutena kooikerit pärjäsivät hienosti, vain kaksi 0-tulosta, vaikka kahdeksasta koirasta muistaakseni vain kahdella oli aikaisempaa koekokemusta!!! Jo yhden kokemuksen perusteella voin sanoa, että pidän tästä harrastusmuodosta siksi, että mejässä (tai muissa vastaavissa koiraharrastuslajeissa) koirat (tai ihmiset ) eivät kilpaile keskenään, koiria ei verrata toisiinsa tai niitä ei aseteta paremmuusjärjestykseen, kuten esimerkiksi koiranäyttelyissä. Kaikkien koirien tuloksille taputettiin sunnuntaina arvosteluja jaettaessa tasapuolisesti ja ilmapiiri oli erittäin kannustava. Koirat tekevät itse työn, joka kertoo paljon koirasta ja sen rodunomaisista ominaisuuksista, vaikka etenkin koiran ja ohjaajan yhteistyöllä, ohjaamisella sekä kummankin kokemuksella on tietenkin myös merkitystä. Koskaan ei voi kuitenkaan tietää minkälaisia "taustamuuttujia" tai olosuhteita voi metsässä tulla eteen, jolloin koiratkin voivat käyttäytyä ja toimia eri kerroilla eri tavoin. Myös parhaan koiran valintaa pyritään välttämään jäljen vaikeusaste-erojen vuoksi. Todella mielenkiintoista ja haastavaa! Koirista, jotka ovat saaneet VOI-luokassa kolme 1-tulosta, tulee köyttövalioita ja ne voivat toimia työkoirina esimerkiksi haavoittuneen hirven jäljestämiseksi.

Kuvan lähde: Salon Seudun Noutajat



Enemmän kuin itse Vonnen koetta, jännitin suunnistamista, jälkien tekoa ja oppaana toimimista ym. harrastukseen liittyvää toimintaa. Kun Vonnen koe oli ohi, minun oli kiirehdittävä viemään hirvensorkka toiselle, itse tekemällemme jäljelle, jossa olin nyt oppaana. Jätin Vonnen tien vierustalle autoon ja lähdin "etsimään" edellisenä päivänä tekemämme jäljen kaatoa. Periaatteessa tiesin (tai minun olisi pitänyt tietää) missä kaadon paikka oli, mutta en tietä ajaessani aiemmin aamulla muistanut tarkalleen paikkaa tai nähnyt mitään suuntaa antavia merkkejä paikasta tielle asti, joten pieni huolenpoikanen heräsi jo heti aamusta... :)  Muistin vain, että lähellä oli lato ja tiellä liikennemerkki - kaikki muu oli yhtä outoa ja tuntematonta, laakeaa, suurta pelto- ja metsämaisemaa sekä tietä, jonka tien alku- ja loppupääkin oli jännittyneelle muukalaiselle hieman epäselvä :) En siis osannut hahmottaa etäisyyksiä ja kokonaisuutta aivan tarkalleen. Onneksi Kirsi osasi aamulla paremmin kertoa sen, että paikka löytyy paljon lähempää maja- ja lähtöpaikkaa, kuin itse olin olettanut (ei siis ihan ladon tai liikennemerkin luota, kuten itse muistelin). Pienen haahuilemisen jälkeen paikka löytyi, ja olihan se merkittykin, kuten pitikin! Lirautin tipan verta sorkkaan, poistin näkyvät merkit kaadon läheltä ja riensin oppaan tehtäviin toiselle jäljelle, jossa jo tuomari ja seuraavat kokelaat odottivat.

Tässä kohtaa ymmärsin hyvin myös sen, että jos suunnittelee ja tekee jäljen kokonaan alusta loppuun asti itse, hahmottuu kuva jäjestä ja alueesta paremmin mieleen ja muistiin. Nyt se hahmottui lopullisesti vasta sitten, kun yksin purin edellisenä päivänä tekemämme jäljen, joka oli myös eräs onnistumisen kokemus - enkä edes eksynyt :) Eli vähän kuin autolla ajo. Ensimmäisinä ajotunteina jännittää koko auto ja autolla ajaminen. Kun kokemusta ja ajokilometrejä karttuu, ajamista sinänsä ei enää edes ajattele tai huomaa, vaan huomiokyky siirtyy olleelliseen, liikenteen seuraamiseen :) Eli jos liikaa ajattelee ja jännittää, ei pysty näkemään metsää puilta.

Oppaana jäljellä

Tätä kokeen osuutta jännitin ehkä eniten ja aivan turhaan, sillä koira (ja koirakko) toimi erinomaisesti ja hyvällä nopeudella. Jännittämiseeni saattoi olla syynä myös se, että tämä oli meidän tekemä jälki ja tiesin jäljen ja maaston haastavaksi, joten kaiken järjen mukaan minunkin tulisi oppaana olla hyvin perillä jäljestä ja osata informoida tuomaria oleellisista asioista, kuten esim. makausten paikoista. Mikäli opas ei ole tehtäviensä tasalla, voi se vaikuttaa tuomarin mahdollisuuksiin arvioida koiran suoritusta. Tällä koiralla ei ollut kuitenkaan mitään ongelmia; se paineli läpi risukasojen ja ryteköiden ym. esteiden läpi vaivatta ja hyvällä vauhdilla.  Ainoastaan yhden kerran koira kadotti jäljen, ja tuomari ohjasi koiran uudelleen jäljelle. Tämän jälkeen koira jatkoi matkaansa erittäin määrätietoisesti suoraan kaadolle.

Tuomarin mielestä koiran poikkeaminen jäljeltä ei ollut ihme, sillä alueella oli kauriiden syöttöpaikka, ja sorkkaeläimiä oli todennäköisesti liikkunut myös hiljattain kyseisellä paikalla. Paikallisten harrastajien mukaan alueella on nähty ja siellä liikkuu tai on liikkunut peurojen ja hirvien lisäksi myös villieläimiä, kuten karhuja, ilveksiä ja susia. Myöhemmin majalla loppukeskustelun yhteydessä tuli ilmi, että lähinaapurikunnassa oli edellisellä viikolla tavattu susi, ja niitä tiedetään liikkuvan myös alueella, jossa koe pidettiin. Joten ei todellakaan mikään ihme, että pari muutakin koiraa oli kokeen aikana osoittanut vaistonneensa petoeläimen hajun tai läheisyyden. Myös tällä kyseisellä jäljellä oleva koira osoitti sen mm. heittäytymällä kierimään maassa levittäen näin omaa hajuaan ja ilmoittaen mahdolliselle uhkaajalle, että "minä olen nyt alueen haltija" - kokeneen metsästäjän ja tuomarin tulkitsemana.

Oppaan tehtäväni olikin siis helppo tällä erää, sillä myös tuomari oli erittäin hyvin tehtäviensä tasalla eikä tarvinnut "opastajaa". Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin osoittaa koirakolle ja tuomarille jäljen lähtöpaikka ja jäljen osuus, jonka jälkeen koiran itsenäinen työskentelyn tulisi alkaa eikä koiran innostamista tai motivointia jäljelle enää sallita tai pidetä ainakaan toivottavana. Toki käännyin säännöllisesti seuraamaan jäljen piilomerkintöjä varmuuden vuoksi, sillä ilman niitä en olisi osannut suunnistaa enkä kertoa tuomarille mm. makauksien paikoista, jos niistä olisi kysytty. Koira osoitti makaukset hyvin ja tuomari osasi lukea koiraa vieläkin paremmin. oli hienoa katsoa koiran etenemistä ja koirakon hyvää yhteistyötä. Tämä koiran tulos oli AVO 2 (johtuen todennäköisesti yhdestä hukasta), mutta tuomari piti koiran työskentelyä kokonaisuutena erinomaisena.



Pidin erittäin opettavaisena sitä, että tuomari luki kokeen lopuksi kaikkien koirien arvostelut ääneen (kuten käytäntönä on), positiivisessa ja kannustavessa hengessä ja niin kuin koe oli kunkin koiran osalta edennyt. Itse koin oppineeni paljon kuunnellessani tuomarin lausuntoja kaikista koirista. Kiinnitin huomiota, että mm. koiran motivoiminen, innostaminen ja jäljen osoittaminen koiralle on tärkeää ja suorastaan toivottavaa ennen varsinaista jäljestämistä. Oman koiran tunteminen ja "lukeminen" näkyy hyvässä yhteistyössä, ja se on myös hyvin oleellista tässä harrastuksessa. Itse olin jäljellä todennäköisesti kuitenkin jonkin verran jännittynyt enkä juurikaan malttanut houkutella tai innostaa Vonnea jäljelle, koska se näytti lehtevän sille oma-aloitteisesti hyvin. Nämä ovat kuitenkin asioita, joita minun pitää ehdottomasti harjoitella, kuin myös opettaminen koiralle "taikasana" (esim. jälki), jonka se osaa ehdottomasti yhdistää juuri tähän tiettyyn tapahtumaan, eli jäljen seuraamiseen - mutta ei minkä tahansa jäljen seuraamiseen, vaan nimenomaan haavoittuneen tai loukkaantuneen eläimen verijäljen seuraamiseen. Tästä ja muustakin mejään liittyvistä asioista sain myös lisää tietoa ja hyviä vinkkejä eilen puhelimessa Amaren omistajalta Tertulta;  kiitos! :).

Toisin sanoen, asiat eivät suju aina itsestään, vaikka koiralla olisi hyvä "nenä", kuten minä hullunrohkeasti Vonnen suhteen oletin, mutta kantapäänkin kautta voi oppia :) Poikkeuksiakin tietenkin on, ja joku koira voi olla tällä saralla tietenkin ns. luonnonlahjakkuus. Pääsääntöisesti koira täytyy kuitenkin opettaa verijäljelle (koska jälkiä ja hajuja on metsä täynnä), ja tässä meillä onkin Vonnen kanssa kesäksi mukavaa puuhaa tiedossa.

Mejä sääntöjä löytyy myös täältä, mukavasti havainnollistettuna: JÄNIS JEMMA


Jäljen purku

Tässäpä vielä yksi jännittämisen aihe, kuten aiemmin tässä kerroin alueen hahmottamisesta tai sen puutteesta hirvensorkan kuljettamiseksi lähtöruutuun. Tämän vuoksi ehdotin aamulla Kirsille, että kävisimme yhdessä purkamassa tekemämme jäljen, koska tunsin itseni epävarmaksi tässä(kin) asiassa. Kirsi suostui ystävällisesti ehdotukseeni, vaikka "virallisesti" jäljen purku on nimenomaan oppaan tehtävä.

Kokeen ollessa minun kohdaltani ohi, myös oppaana toimisen osalta, mietin asiaa uudelleen, koska tuomarikin vinkkasi, että voin niin halutessani jäädä samalla poistamaan merkkaukset, ei tarvitse tehdä eri reissua tämän takia. Tuomari pääsi muulla kyydillä takaisin majalle, joten tein silmänräpäyksessä "rohkean" päätöksen, vaikka mietinkin mahtaako Vonne jaksaa yhä odotella minua autossa tienposkessa (palattuani takaisin se nukkui kuitenkin autossa sikeästi tyytyväisenä, tuskin päätään nosti avattuani auton oven). Mikäpä sen parempi vaihtoehto kuin lähteä kaadolta takaisinpäin poistamaan merkkaukset, koska näin myös piilomerkit näkyivät minulle selkeästi eikä eksymisen vaaraa ollut. Itse asiassa en ole koskaan pelännyt metsää sinänsä enkä myöskään eksymistä, päinvastoin, vaikka ennen koetta jo tiesin alueella olevan myös villieläimiä, käärmeet ja muut pikkuötökät mukaan lukien. Tällaista pelkoa en osaa tuntea, tai sitten puuttuu itsesuojeluvaistokin :) Syksyisin ja talvisin liikun koirien kanssa säännöllisesti metsässä myös pilkkopimeällä, tosin otsalampun kanssa. Pieni pelko liittyi tältä osin vain tähänkin "tärkeään tehtävään", jota etukäteen liioittelin.

Päästyäni kaadolle, aloin poistella avo- ja piilomerkkejä, jotka johdattelivat eteenpäin ilman mitään epäilystä oikeasta suunnasta. Sama metsä, joka jälkien tekovaiheessa tuntui melkein mahdottomalta hahmottaa, ja johon en ensin tahtonut osata sorkkaakaan viedä, tuntuikin nyt suorastaan kotoisalta. Muistin jokaisen reitin, kuusikon, pöheikön, sammalikon, ryteikön, ojan, hakkuualueen,  pehmeän suon ymv., josta olimme kulkeneet, ja se tuntui hienolta! Välillä pysähdyin ihailemaan upeaa luontoa ja miettimään mitä kaikkea tässä on tullutkaan koettua viikonlopun aikana, ja nautin metsän hiljaisuudesta :) En pitänyt mitään kiirettä, vaan poistin huolella jokaisen merkkauksen ja potkin kaadon ja makaukset umpeen. Kokemus tuki sitä ajatusta, että mikäli oppii suunnittelemaan ja tekemään jäljet itse, hahmottaa myös paremmin alueen ja jäljen, merkkausten poistaminen mukaan lukien. Tunne oli sanoin kuvaamaton, kun laskeuduin metsästä tämänkin tehtävän suoritettuani suoraan autoni eteen jäljen lähtöpaikalle!

JÄNIS JEMMA blogissa on kivasti kerrottu mm. jäljen teon kiemuroista. Esimerkiksi jäljentekijä voi käyttää ns. nuotteja, joilla tarkoitetaan jäljentekijän omia merkintöjä jäljellä nähdyistä asioista. Sivuilla oleva kuva ja teksti hahmottaa asiaa hyvin! Seuraavalla kerralla jälkiä tehdessäni merkitsen itselleni myös omat nuotit jälkisuunnitelmaan.

Majalla odotti kuuma kahvi ja monenlaista herkullista syötävää. Nälissäni söin heti aluksi suussa sulavan herkullista, itse tehtyä hedelmärahkaa pari annosta muutaman kahvikupillisen ohella ennen kuin syötin Vonnen ja lähdin sen kanssa lenkille. Tämän jälkeen mukavaa jälkipuintia ja rupattelua majalla odotellessa viimeisiä kilpailijoita ja kokeen päätöstilaisuutta.

Lopuksi

Viikonlopun ehkä suurimpia onnistumisen kokemuksia oman koiran kokonaissuoriutumisen ohella (sekä kokeessa että kokeen ulkopuolella) oli oma uuden oppiminen. Osaan nyt suunnistaa (ainakin pääpiirteittäin), käyttää suunnistuksessa ja paikantamisessa apuna kompassia sekä tulkita maastokartan keskeisimpiä merkintöjä. Olen päässyt sisään mejä-harrastukseen ja sen eri osa-alueisiin, vaikka oppimista onkin vielä paljon eikä koskaan ole täysin oppinut missään asiassa. Olen nyt ymmärtänyt, että metsästyskoirien jäljestämiskoe koostuu useista eri osa-alueista (ei siis pelkästään koiran kanssa jäljestämisestä), joista muodostuu säännönmukainen, hallittu ja tavoitteellinen kokonaisuus päällimmäisenä tavoitteena selvittää koiran kykyä seurata haavoittuneen tai loukkaantuneen riistaeläimen jälkeä. Seuraavan kokeeseen en vie Vonnea ennen kuin olemme harjoitelleet riittävästi, mutta sekin päivä vielä tulee! Varmaa on kuitenkin se, että tästä tulee meille uusi harrastus koirien kanssa, kaikki koirat mukaan lukien. Tästä kuuluu kiitos Suomen Kooikerhondje ry:lle, kaikille toimitsijoille ja muille osallistujille ja kavereille, jotka olivat osallisina tavalla tai toisella tässä hienossa viikonloppuleirissä ja -kokeessa kuin myös harjoitusjäljen tekemisessä - ilman harjoitusjälkeä olisin ollut hukassa :)

Ja vielä tämä: tuomarin näkökulma oli se, että harjoitusjälkienkin tulisi olla riittävän pitkiä. Eräs kokenut harrastaja kertoi (Marianne), että harjoitusjälkiä kannattaa tehdä erilaisia ja eri pituisia eri maastoissa. Koira on viisas ja sillä on hyvä muisti, eli jos aina tekee suunnilleen saman pituisia ja -tyyppisiä harjoitusjälkiä, koira muistaa sen myös koetilanteessa ja saattaa lopettaa homman ikäänkuin kesken, ts. "Se oli nyt tässä, lähdetään kotiin". Koetilanne on aina vaativampi ja jo lähtökohtaisesti erilainen kuin harjoitustilanteet, onhan matkakin monesti pidempi kuin harjoituksissa - ja matkalla voi tulla monenlaisia yllätyksiä eteen.

Suosittelen kokeilemaan, mikäli laji on uusi! Tämä on hieno harrastus!!! Ohjaajalta vaaditaan suhteellisen hyvää kuntoa - 3 kilometriä (oman koiran jälki, opastus + jäljen purku) vaativassa ja vaihtelevassa maastossa (koiran nopeudesta riippuen), jossa maastossa voi olla huomattavia korkeuseroja pistää hengästymään ja jalat maitohapoille, jos kunto ei ole kohdillaan :)

Kuva: Mejä-Ylituomarit ry. Täältä löytyy myös paljon tietoa mejä-harrastuksesta!

Kuva: Mejäylituomarit ry