Suomen Kooikerhondje ry:n toteuttama leiri ja koe oli kaikin puolin erittäin hyvin järjestetty; oli sopivasti teoriaa, harjoittelua ja loppuhuipentumana vielä koe samana viikonloppuna, eli sunnuntaina. Huhtaanmaja Heikolassa oli todella upealla paikalla. Nälkä ei ei päässyt missään vaiheessa yllättämään, sillä ruokaa ja kahvia oli pitkin päivää saatavilla yllin kyllin ja se oli todella hyvää! Kiitos kaikille järjestäjille, toimitsijoille ja osallistujille hienosta viikonlopusta! Viimeistään tämän viikonlopun jälkeen olen ymmärtänyt kuinka paljon ja kuinka erinomaista, pyyteetöntä, talkoovoimin tehtyä työtä eri yhdistykset ja kerhot tekevät koiraharrastajien hyväksi! Asioita pitää helposti itsestäänselvyytenä, mutta edes maksettu koemaksu ei kata läheskään kaikkia kuluja, suuresta työmäärästä puhumattakaan.
Yhteiskuva mejäleiriltä. Kuvan ottanut Mari Nummi
 |
| Suomen Kooikerhonje ry/mejäleiri 2016. Kuva: Mari Nummi |
Vonnella on kykyjä, mutta tarvitaan vielä harjoitusta, omistajalla ei ennen viikonloppua ollut vielä kumpaakaan
Lähdimme Vonnen kanssa mejä-kokeeseen melko kylmiltään, ensin oli tarkoitus osallistua vain leirille. Kokeeseen innostuin kuitenkin Vonnen ilmoittamaan, koska koe järjestettiin sunnuntaina, heti leirin jälkeen - houkutus oli liian suuri! Vonnelle tehtiin sitä ennen yksi harjoitusajo. Sari teki Vonnelle erittäin hyvän jäljen joitakin päiviä ennen koetta. Vasta nyt ymmärrän, että itse tehty jälki avaa tätä maailmaa koiran ohjaajan näkökulmasta aivan eri tavalla. Ymmärrän myös sen, että jäljen teossa on oma työnsä, josta olen edelleen Sarille kiitollinen. Mielestäni Vonnen harjoitusjälki oli n. 1 km:n pituinen, mutta varmasti en osaa sanoa oliko se ihan sitä, koska minulla ei vielä ollut mitään käsitystä matkojen pituuksista ja etenkään niiden mittaamisesta. Harjoitusjälki oli kuitenkin helpompi maaston osalta kuin koejälki erämaamaastossa, vaikka harjoitusjäljessäkin oli vaihtelevuutta.
Aikaisemmin mejä on ollut minulle suhteellisen tuntematon harrastusmuoto, joten minulla riitti leirillä ihmettelemistä jopa niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin merkkaustarvikkeissa ja niiden käytössä, kompassin käytössä/suunnan ottamisessa, kartanlukutaidossa, askelparien mittaamisessa/matkan pituuden arvioimisessa ja koetoimitsijoiden tehtävissä. Mejästä olin toki lukenut yleisesti jonkin verran ennen leiriä, mutta asioita ei voi tietenkään täysin sisäistää vain lukemalla. Vasta harjoittelu tekee mestarin - jos on ylipäätään tehdäkseen :)
Satunnainen kuva Vonnesta kotimetsässä.
 |
| Vonne, kevät 2016 |
Kompassain käytön, suunnistuksen ja kartanlukutaidon harjoittelua
Tätä meille opetti Marianne ja Pentti, ja hyvin opettivatkin! Tunnelma oli rento ja hauska, ja Pentti sai muutamalla rauhallisesti ilmaistulla lauseella jännityksen katoamaan kertomalla omin sanoin mejästä hiemen yleisesti. Ihan helppoa kompassin käyttö ei ollut ollut, koska minun edellinen kokemukseni oli joskus kouluaikojen liikuntatunnelta :) Illalla kotona harjoittelin vielä kompassin käyttöä, karttamerkintöjen tulkitsemista ymv. vielä lisää ja luin ohjeita pikkutunneille asti. Katsoin lisäksi pari videota kompassin käytöstä YouTubesta - ja alkoihan asia lopulta vähitellen valjeta :) Ja sitten aamulla aikaisin taas kohti Heikolaa ja Huhtaanmajaa.
Mejä-suunnistaidot
Itse asiaan
Lauantaina päivä alkoi teorialuennoilla. Tanja kertoi hauskasti ja selkeästi mm. jälkien tekemisestä, jonka jälkeen jokainen pääsi harjoittelemaan käytännössä suunnistamista, koejälkien tekoa ja veretystä. Ne osallistujat, joiden koirat eivät osallistuneet kokeeseen, tekivät harjoitusjäljet. Koska olin ilmoittanut oman koirani kokeeseen, jouduin tai pääsin itse asiaan siltä istumalta. Onneksi jokaisella ryhmällä oli mukana kokenut toimitsija tai harrastaja parina. Minulla ja Kirsillä oli onnea mukana siinä mielessä, että meitä opasti jäljen teossa mukava ylituomari ja pitkäaikainen mejä-harrastaja, joka ei tällä kertaa toiminut itse kokeessa tuomarin tehtävissä.
Minun tehtäväni oli "suunnitella reitti" (kukahan sen lopulta suunnitteli?), eli maastoa hyödyntäen ja sen mukaisesti suunnitella karttaa ja kompassia käyttäen, askelparein mitaten n. 1km:n alokasluokan jälki. Tehtäviä hieman jaettiin, koska meitä oli nyt kolme henkilöä, joista yksi oli siis todellinen harrastuksen asiantuntija, me kaksi muuta aloittelijoita. Kirsi hoiti merkkaamisen ja veretyksen, Itse toimin seuraavana päivänä sekä oppaana että kilpailijana Vonnen kanssa. Oppaan tehtäviin kuuluu myös jäljen purku.
Vieläkin nousee kylmä hiki - mutta JEE!, olen oppinut jotain, sillä opetus oli erinomaista, niin teoriassa kuin käytännössäkin! Maasto oli melko haastava, sillä matkalle osui kallioita, heinikkoa, todella tiheää metsää/ryteikköä, käveltävää suota, hakkuualue, jyrkänteitä, notkelmia ja ojia sekä kaikkea siltä väliltä - ja kilometrin matka tällaisessa vaihtelevassa, kumpuilevassa erämaamaastossa tuntui ikuisuudelta oudossa maastossa :) Opettajana toiminut tuomari ja mejäharrastaja sai monesti ystävällisesti huomattaa minulle "vinoon kulkemisesta", vaikka suunta oli määritelty ja oli sovittu kuljettavan tietty matka kaukana näkyvän maamerkin luokse, jossa suunta tarkistettettaisiin uudelleen. Keskityin askelparien laskemiseeen (minulla 65 askelparia = 100 m) pää painuksissa enkä keskittänyt katsetta tarpeeksi maamerkkiin, esim tiettyyn kuuseen (ja kaikki kuuset näyttivät sitäpaitsi samanlaisilta tiheässä metsässä...).
Koejälki tuli kuitenkin tehdyksi melko ripeästi, ja tuomariopettajakin oli lopputulokseen tyytyväinen. Rehellisesti sanottuna jälki ei olisi varmaankaan ollut tämän tasoinen, ilman saamaamme hyvää ohjausta ja opettamista. Seuraavana päivänä ollessani oppaana tekemällämme jäljellä koetuomari sanoi, että jälki oli hyvin tehty. Syyn voinee jokainen arvata :) Avoimen luokan jäljessä on lähtöruudun lisäksi 2 makausta ja kaato. Kirsi merkitsi hyvin ja riittävän tiheästi sekä avo- että piilomerkit - josta olin erittäin kiitollinen siinä vaiheessa, kun seuraavana päivänä purin jäljen!
Jännittävä päivä
Koepäivän ohjelmaani kuului ensin Vonnen koe, joka oli siis toisten tekemä jälki. Aivan aluksi tehtiin kaikille koirille ampumakoe, jonka jokainen koira läpäisi. Koirat sidottiin lähimetsän puihin sopivalle etäisyydelle toisistaan niin, että niillä oli kuitenkin liikkumavaraa, jotta tuomarit pystyivät seuraamaan koirien reagointia. Koiria ei saanut jättää käskyn alle, ja omistajat siirtyivät riittävän etäälle koirista, katsekontakti pois koirista. Vonne jäi rauhallisesti omalle paikalleen. Sivusilmällä seurasin kuitenkin vaivihkaa Vonnea; koira ei värähtänytkään, vaan seisoi ennen ampumista, ampumisen aikana ja sen jälkeen vain tyynen rauhallisesti paikoillaan.
Vonnen koetta en jostain syystä niinkään jännittänyt, sillä olin opetullut koiran ohjaamisen periaatteet ja tiesin, että koira tekee varsinaisen työn, jolle ohjaaja ei voi alkumotivoinnin jälkeen enää kovinkaan paljon tehdä. Lisäksi koetuomari osoittautui erittäin miellyttäväksi ja kohteliaaksi herrasmieheksi, oman alansa huippuasiantuntijaksi, joten pieni jännitys, jos sitä olikin, katosi nopeasti. Oppaana oli Sari.
Vonnelle osoitettiin lähtöruutu, jota se ensin tutki jonkin aikaa ja lähti sitten reippaasti jäljelle. Alku näytti lupaavalle, Vonne kulki oikein hyvin, merkkasi lähdön ja jäljestäminen oli "miellyttävää maavainuista etenemistä" loppuarvostelunkin mukaan, mutta koira oikaisi ensimmäisen kulman. Toinenkin osuus vielä sujui siksakkia, eli koira kulki jäljen molemmin puolin, mutta seurasi sitä kuitenkin ja palasi aina jäljelle oma-aloitteisesti.
Matkan varrella Vonne pysähtyi syömään parit hirven tai peuran papanat ja pissasi lopuksi niiden päälle (tuomari totesi hymyillen, että anna syödä vaan), "merkkasi" erään kannon päällä olleet linnun jätökset/höyhenet ohimennen ja ilmeisesti sai vainun myös maassa olevasta kuovin maapesästä, koska kulki aivan sen vierestä, jolloin munia hautomassa ollut kuovi pyrähti lentoon Vonnen nenän edestä. Vonne jatkoi kuitenkin onneksi reippaasti matkaa huomaamatta itse pesää, joten toivottavasti munia hautova, rauhoitettu kuovi ei häiriintynyt.
Kuva: www.luontoportti.com
Mutta sitten, harmittavasti aivan osuuden loppuvaiheessa kokematon, ilmeisesti monien metsän ja riistaeläinten hajujen sekoittama Vonne ajautui metsätielle, josta tuomittiin hukka. Tuomari joutui palauttamaan Vonnen jäljelle, jonka jälkeen Vonne merkkasi makuun, mutta ajautui sen jälkeen kuitenkin liian kauaksi, josta toinen hukka. Tässä vaiheessa jo itsekin huomasin, että Vonne oli menettänyt jäljen ja alkoi ehkä väsyäkin. Matka oli kokemattomalle Vonnelle yhden ainoan harjoitusajon jälkeen kuitenkin haastava ja pitkä, ja metsä monien muiden hajujen kyllästämä, jolloin Vonnen "pieni pää meni sekaisin". Tuomari halusi antaa Vonnelle kuitenkin ystävällisesti vielä yhden mahdollisuuden (josta olin yllättynyt !!), vaikka kolmannen hukan jälkeen koe virallisesti keskeytettiin. Vonne pääsi jatkamaan loppuun asti ja "löytämään" hirvensorkan, jota se nuuhki pitkään ja innokkaasti. Tuomari piti tärkeänä, että koiralle jää kokeesta positiivinen ja loppuun asti vedetty kokemus - hieno asenne tuomarilla koiran jatkoa ajatellen! Koeselostuksen mukaan tarvitaan siis " hieman lisää harjoitusta", Kävellessämme autolle kokeen jälkeen tuomari ei tietenkään kertonut kokeesta, sen onnistumisesta tai koiran suorituksesta mitään vielä tässä vaiheessa, totesi vain lyhyesti, että alku meni erittäin hyvin ja koiralla on olemassa hyvä nenä/riistavietti. Tulos Vonnen ensimmäisestä mejä-kokeesta oli AVO 0.
Ensi kertaa mejä-kokeessa. Kuva: Mikko Ahti.
 |
| Kuva: Mikko Ahti |
Monta aihetta tyytyväisyyteen ja onnistumisen kokemuksia
Aina pitää katsoa positiivisesti eteenpäin, ja mejä-leiriviikonloppuun olin kokonaisuteena erittäin tyytyväinen, johtuen yhtäältä erittäin positiivisesta ensimmäisestä mejä-koekokemuksesta sekä toisaalta Vonnen tuottamasta onnistumisen ilosta - kaikesta huolimatta! Vonne ei osoita olevansa lainkaan paukkuarka, sillä on olemassa hyvä riistavietti (kuten olin odottanutkin), se ei paineistunut kokeessa mistään (esim. ei arastellut tilannetta, "raakaa" metsää eikä kokeessa perässä kulkevia ihmisiä). Myöskään leiripaikalla ei ollut mitään ongelmia, vaikka paikalla oli paljon koiria omistajineen, ja Vonne, kuten muutkin koirat joutuivat oleilemaan pitkähköjä aikoja välillä autossa odottamassa. Hyvin luontevasti, mukavasti ja innostuneesti Vonne suhtautui kaikkeen, onhan se kokenut matkaaja ja metsänkävijä - vaikka metsissä on tosiaankin EROJA, sanoopi kaupunkilaistyttö tämän valaisevan kokemuksen jälkeen :)
Kokonaisuutena kooikerit pärjäsivät hienosti, vain kaksi 0-tulosta, vaikka kahdeksasta koirasta muistaakseni vain kahdella oli aikaisempaa koekokemusta!!! Jo yhden kokemuksen perusteella voin sanoa, että pidän tästä harrastusmuodosta siksi, että mejässä (tai muissa vastaavissa koiraharrastuslajeissa) koirat (tai ihmiset ) eivät kilpaile keskenään, koiria ei verrata toisiinsa tai niitä ei aseteta paremmuusjärjestykseen, kuten esimerkiksi koiranäyttelyissä. Kaikkien koirien tuloksille taputettiin sunnuntaina arvosteluja jaettaessa tasapuolisesti ja ilmapiiri oli erittäin kannustava. Koirat tekevät itse työn, joka kertoo paljon koirasta ja sen rodunomaisista ominaisuuksista, vaikka etenkin koiran ja ohjaajan yhteistyöllä, ohjaamisella sekä kummankin kokemuksella on tietenkin myös merkitystä. Koskaan ei voi kuitenkaan tietää minkälaisia "taustamuuttujia" tai olosuhteita voi metsässä tulla eteen, jolloin koiratkin voivat käyttäytyä ja toimia eri kerroilla eri tavoin. Myös parhaan koiran valintaa pyritään välttämään jäljen vaikeusaste-erojen vuoksi. Todella mielenkiintoista ja haastavaa! Koirista, jotka ovat saaneet VOI-luokassa kolme 1-tulosta, tulee köyttövalioita ja ne voivat toimia työkoirina esimerkiksi haavoittuneen hirven jäljestämiseksi.
Kuvan lähde: Salon Seudun Noutajat
Enemmän kuin itse Vonnen koetta, jännitin suunnistamista, jälkien tekoa ja oppaana toimimista ym. harrastukseen liittyvää toimintaa. Kun Vonnen koe oli ohi, minun oli kiirehdittävä viemään hirvensorkka toiselle, itse tekemällemme jäljelle, jossa olin nyt oppaana. Jätin Vonnen tien vierustalle autoon ja lähdin "etsimään" edellisenä päivänä tekemämme jäljen kaatoa. Periaatteessa tiesin (tai minun olisi pitänyt tietää) missä kaadon paikka oli, mutta en tietä ajaessani aiemmin aamulla muistanut tarkalleen paikkaa tai nähnyt mitään suuntaa antavia merkkejä paikasta tielle asti, joten pieni huolenpoikanen heräsi jo heti aamusta... :) Muistin vain, että lähellä oli lato ja tiellä liikennemerkki - kaikki muu oli yhtä outoa ja tuntematonta, laakeaa, suurta pelto- ja metsämaisemaa sekä tietä, jonka tien alku- ja loppupääkin oli jännittyneelle muukalaiselle hieman epäselvä :) En siis osannut hahmottaa etäisyyksiä ja kokonaisuutta aivan tarkalleen. Onneksi Kirsi osasi aamulla paremmin kertoa sen, että paikka löytyy paljon lähempää maja- ja lähtöpaikkaa, kuin itse olin olettanut (ei siis ihan ladon tai liikennemerkin luota, kuten itse muistelin). Pienen haahuilemisen jälkeen paikka löytyi, ja olihan se merkittykin, kuten pitikin! Lirautin tipan verta sorkkaan, poistin näkyvät merkit kaadon läheltä ja riensin oppaan tehtäviin toiselle jäljelle, jossa jo tuomari ja seuraavat kokelaat odottivat.
Tässä kohtaa ymmärsin hyvin myös sen, että jos suunnittelee ja tekee jäljen kokonaan alusta loppuun asti itse, hahmottuu kuva jäjestä ja alueesta paremmin mieleen ja muistiin. Nyt se hahmottui lopullisesti vasta sitten, kun yksin purin edellisenä päivänä tekemämme jäljen, joka oli myös eräs onnistumisen kokemus - enkä edes eksynyt :) Eli vähän kuin autolla ajo. Ensimmäisinä ajotunteina jännittää koko auto ja autolla ajaminen. Kun kokemusta ja ajokilometrejä karttuu, ajamista sinänsä ei enää edes ajattele tai huomaa, vaan huomiokyky siirtyy olleelliseen, liikenteen seuraamiseen :) Eli jos liikaa ajattelee ja jännittää, ei pysty näkemään metsää puilta.
Oppaana jäljellä
Tätä kokeen osuutta jännitin ehkä eniten ja aivan turhaan, sillä koira (ja koirakko) toimi erinomaisesti ja hyvällä nopeudella. Jännittämiseeni saattoi olla syynä myös se, että tämä oli meidän tekemä jälki ja tiesin jäljen ja maaston haastavaksi, joten kaiken järjen mukaan minunkin tulisi oppaana olla hyvin perillä jäljestä ja osata informoida tuomaria oleellisista asioista, kuten esim. makausten paikoista. Mikäli opas ei ole tehtäviensä tasalla, voi se vaikuttaa tuomarin mahdollisuuksiin arvioida koiran suoritusta. Tällä koiralla ei ollut kuitenkaan mitään ongelmia; se paineli läpi risukasojen ja ryteköiden ym. esteiden läpi vaivatta ja hyvällä vauhdilla. Ainoastaan yhden kerran koira kadotti jäljen, ja tuomari ohjasi koiran uudelleen jäljelle. Tämän jälkeen koira jatkoi matkaansa erittäin määrätietoisesti suoraan kaadolle.
Tuomarin mielestä koiran poikkeaminen jäljeltä ei ollut ihme, sillä alueella oli kauriiden syöttöpaikka, ja sorkkaeläimiä oli todennäköisesti liikkunut myös hiljattain kyseisellä paikalla. Paikallisten harrastajien mukaan alueella on nähty ja siellä liikkuu tai on liikkunut peurojen ja hirvien lisäksi myös villieläimiä, kuten karhuja, ilveksiä ja susia. Myöhemmin majalla loppukeskustelun yhteydessä tuli ilmi, että lähinaapurikunnassa oli edellisellä viikolla tavattu susi, ja niitä tiedetään liikkuvan myös alueella, jossa koe pidettiin. Joten ei todellakaan mikään ihme, että pari muutakin koiraa oli kokeen aikana osoittanut vaistonneensa petoeläimen hajun tai läheisyyden. Myös tällä kyseisellä jäljellä oleva koira osoitti sen mm. heittäytymällä kierimään maassa levittäen näin omaa hajuaan ja ilmoittaen mahdolliselle uhkaajalle, että "minä olen nyt alueen haltija" - kokeneen metsästäjän ja tuomarin tulkitsemana.
Oppaan tehtäväni olikin siis helppo tällä erää, sillä myös tuomari oli erittäin hyvin tehtäviensä tasalla eikä tarvinnut "opastajaa". Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin osoittaa koirakolle ja tuomarille jäljen lähtöpaikka ja jäljen osuus, jonka jälkeen koiran itsenäinen työskentelyn tulisi alkaa eikä koiran innostamista tai motivointia jäljelle enää sallita tai pidetä ainakaan toivottavana. Toki käännyin säännöllisesti seuraamaan jäljen piilomerkintöjä varmuuden vuoksi, sillä ilman niitä en olisi osannut suunnistaa enkä kertoa tuomarille mm. makauksien paikoista, jos niistä olisi kysytty. Koira osoitti makaukset hyvin ja tuomari osasi lukea koiraa vieläkin paremmin. oli hienoa katsoa koiran etenemistä ja koirakon hyvää yhteistyötä. Tämä koiran tulos oli AVO 2 (johtuen todennäköisesti yhdestä hukasta), mutta tuomari piti koiran työskentelyä kokonaisuutena erinomaisena.
Pidin erittäin opettavaisena sitä, että tuomari luki kokeen lopuksi kaikkien koirien arvostelut ääneen (kuten käytäntönä on), positiivisessa ja kannustavessa hengessä ja niin kuin koe oli kunkin koiran osalta edennyt. Itse koin oppineeni paljon kuunnellessani tuomarin lausuntoja kaikista koirista. Kiinnitin huomiota, että mm. koiran motivoiminen, innostaminen ja jäljen osoittaminen koiralle on tärkeää ja suorastaan toivottavaa ennen varsinaista jäljestämistä. Oman koiran tunteminen ja "lukeminen" näkyy hyvässä yhteistyössä, ja se on myös hyvin oleellista tässä harrastuksessa. Itse olin jäljellä todennäköisesti kuitenkin jonkin verran jännittynyt enkä juurikaan malttanut houkutella tai innostaa Vonnea jäljelle, koska se näytti lehtevän sille oma-aloitteisesti hyvin. Nämä ovat kuitenkin asioita, joita minun pitää ehdottomasti harjoitella, kuin myös opettaminen koiralle "taikasana" (esim. jälki), jonka se osaa ehdottomasti yhdistää juuri tähän tiettyyn tapahtumaan, eli jäljen seuraamiseen - mutta ei minkä tahansa jäljen seuraamiseen, vaan nimenomaan haavoittuneen tai loukkaantuneen eläimen verijäljen seuraamiseen. Tästä ja muustakin mejään liittyvistä asioista sain myös lisää tietoa ja hyviä vinkkejä eilen puhelimessa Amaren omistajalta Tertulta; kiitos! :).
Toisin sanoen, asiat eivät suju aina itsestään, vaikka koiralla olisi hyvä "nenä", kuten minä hullunrohkeasti Vonnen suhteen oletin, mutta kantapäänkin kautta voi oppia :) Poikkeuksiakin tietenkin on, ja joku koira voi olla tällä saralla tietenkin ns. luonnonlahjakkuus. Pääsääntöisesti koira täytyy kuitenkin opettaa verijäljelle (koska jälkiä ja hajuja on metsä täynnä), ja tässä meillä onkin Vonnen kanssa kesäksi mukavaa puuhaa tiedossa.
Mejä sääntöjä löytyy myös täältä, mukavasti havainnollistettuna: JÄNIS JEMMA
Jäljen purku
Tässäpä vielä yksi jännittämisen aihe, kuten aiemmin tässä kerroin alueen hahmottamisesta tai sen puutteesta hirvensorkan kuljettamiseksi lähtöruutuun. Tämän vuoksi ehdotin aamulla Kirsille, että kävisimme yhdessä purkamassa tekemämme jäljen, koska tunsin itseni epävarmaksi tässä(kin) asiassa. Kirsi suostui ystävällisesti ehdotukseeni, vaikka "virallisesti" jäljen purku on nimenomaan oppaan tehtävä.
Kokeen ollessa minun kohdaltani ohi, myös oppaana toimisen osalta, mietin asiaa uudelleen, koska tuomarikin vinkkasi, että voin niin halutessani jäädä samalla poistamaan merkkaukset, ei tarvitse tehdä eri reissua tämän takia. Tuomari pääsi muulla kyydillä takaisin majalle, joten tein silmänräpäyksessä "rohkean" päätöksen, vaikka mietinkin mahtaako Vonne jaksaa yhä odotella minua autossa tienposkessa (palattuani takaisin se nukkui kuitenkin autossa sikeästi tyytyväisenä, tuskin päätään nosti avattuani auton oven). Mikäpä sen parempi vaihtoehto kuin lähteä kaadolta takaisinpäin poistamaan merkkaukset, koska näin myös piilomerkit näkyivät minulle selkeästi eikä eksymisen vaaraa ollut. Itse asiassa en ole koskaan pelännyt metsää sinänsä enkä myöskään eksymistä, päinvastoin, vaikka ennen koetta jo tiesin alueella olevan myös villieläimiä, käärmeet ja muut pikkuötökät mukaan lukien. Tällaista pelkoa en osaa tuntea, tai sitten puuttuu itsesuojeluvaistokin :) Syksyisin ja talvisin liikun koirien kanssa säännöllisesti metsässä myös pilkkopimeällä, tosin otsalampun kanssa. Pieni pelko liittyi tältä osin vain tähänkin "tärkeään tehtävään", jota etukäteen liioittelin.
Päästyäni kaadolle, aloin poistella avo- ja piilomerkkejä, jotka johdattelivat eteenpäin ilman mitään epäilystä oikeasta suunnasta. Sama metsä, joka jälkien tekovaiheessa tuntui melkein mahdottomalta hahmottaa, ja johon en ensin tahtonut osata sorkkaakaan viedä, tuntuikin nyt suorastaan kotoisalta. Muistin jokaisen reitin, kuusikon, pöheikön, sammalikon, ryteikön, ojan, hakkuualueen, pehmeän suon ymv., josta olimme kulkeneet, ja se tuntui hienolta! Välillä pysähdyin ihailemaan upeaa luontoa ja miettimään mitä kaikkea tässä on tullutkaan koettua viikonlopun aikana, ja nautin metsän hiljaisuudesta :) En pitänyt mitään kiirettä, vaan poistin huolella jokaisen merkkauksen ja potkin kaadon ja makaukset umpeen. Kokemus tuki sitä ajatusta, että mikäli oppii suunnittelemaan ja tekemään jäljet itse, hahmottaa myös paremmin alueen ja jäljen, merkkausten poistaminen mukaan lukien. Tunne oli sanoin kuvaamaton, kun laskeuduin metsästä tämänkin tehtävän suoritettuani suoraan autoni eteen jäljen lähtöpaikalle!
JÄNIS JEMMA blogissa on kivasti kerrottu mm. jäljen teon kiemuroista. Esimerkiksi jäljentekijä voi käyttää ns. nuotteja, joilla tarkoitetaan jäljentekijän omia merkintöjä jäljellä nähdyistä asioista. Sivuilla oleva kuva ja teksti hahmottaa asiaa hyvin! Seuraavalla kerralla jälkiä tehdessäni merkitsen itselleni myös omat nuotit jälkisuunnitelmaan.
Majalla odotti kuuma kahvi ja monenlaista herkullista syötävää. Nälissäni söin heti aluksi suussa sulavan herkullista, itse tehtyä hedelmärahkaa pari annosta muutaman kahvikupillisen ohella ennen kuin syötin Vonnen ja lähdin sen kanssa lenkille. Tämän jälkeen mukavaa jälkipuintia ja rupattelua majalla odotellessa viimeisiä kilpailijoita ja kokeen päätöstilaisuutta.
Lopuksi
Viikonlopun ehkä suurimpia onnistumisen kokemuksia oman koiran kokonaissuoriutumisen ohella (sekä kokeessa että kokeen ulkopuolella) oli oma uuden oppiminen. Osaan nyt suunnistaa (ainakin pääpiirteittäin), käyttää suunnistuksessa ja paikantamisessa apuna kompassia sekä tulkita maastokartan keskeisimpiä merkintöjä. Olen päässyt sisään mejä-harrastukseen ja sen eri osa-alueisiin, vaikka oppimista onkin vielä paljon eikä koskaan ole täysin oppinut missään asiassa. Olen nyt ymmärtänyt, että metsästyskoirien jäljestämiskoe koostuu useista eri osa-alueista (ei siis pelkästään koiran kanssa jäljestämisestä), joista muodostuu säännönmukainen, hallittu ja tavoitteellinen kokonaisuus päällimmäisenä tavoitteena selvittää koiran kykyä seurata haavoittuneen tai loukkaantuneen riistaeläimen jälkeä. Seuraavan kokeeseen en vie Vonnea ennen kuin olemme harjoitelleet riittävästi, mutta sekin päivä vielä tulee! Varmaa on kuitenkin se, että tästä tulee meille uusi harrastus koirien kanssa, kaikki koirat mukaan lukien. Tästä kuuluu kiitos Suomen Kooikerhondje ry:lle, kaikille toimitsijoille ja muille osallistujille ja kavereille, jotka olivat osallisina tavalla tai toisella tässä hienossa viikonloppuleirissä ja -kokeessa kuin myös harjoitusjäljen tekemisessä - ilman harjoitusjälkeä olisin ollut hukassa :)
Ja vielä tämä: tuomarin näkökulma oli se, että harjoitusjälkienkin tulisi olla riittävän pitkiä. Eräs kokenut harrastaja kertoi (Marianne), että harjoitusjälkiä kannattaa tehdä erilaisia ja eri pituisia eri maastoissa. Koira on viisas ja sillä on hyvä muisti, eli jos aina tekee suunnilleen saman pituisia ja -tyyppisiä harjoitusjälkiä, koira muistaa sen myös koetilanteessa ja saattaa lopettaa homman ikäänkuin kesken, ts. "Se oli nyt tässä, lähdetään kotiin". Koetilanne on aina vaativampi ja jo lähtökohtaisesti erilainen kuin harjoitustilanteet, onhan matkakin monesti pidempi kuin harjoituksissa - ja matkalla voi tulla monenlaisia yllätyksiä eteen.
Suosittelen kokeilemaan, mikäli laji on uusi! Tämä on hieno harrastus!!! Ohjaajalta vaaditaan suhteellisen hyvää kuntoa - 3 kilometriä (oman koiran jälki, opastus + jäljen purku) vaativassa ja vaihtelevassa maastossa (koiran nopeudesta riippuen), jossa maastossa voi olla huomattavia korkeuseroja pistää hengästymään ja jalat maitohapoille, jos kunto ei ole kohdillaan :)
Kuva: Mejä-Ylituomarit ry. Täältä löytyy myös paljon tietoa mejä-harrastuksesta!
 |
| Kuva: Mejäylituomarit ry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti