Vonnen ensimmäinen mejä-koe

Vaativa, rankka, mutta erittäin hauska ja opettavainen mejä-leiri ja koe Marttilan metsästysseuran majalla Heikolassa on onnellisesti takana. En yöpynyt majalla, koska miehelläkin oli menoja, joten toisen piti olla myös kotona hoitamassa muita koiria. Ajokilometrejä tuli viikonlopun aikana yhteensä noin 800 km.

Suomen Kooikerhondje ry:n toteuttama leiri ja koe oli kaikin puolin erittäin hyvin järjestetty; oli sopivasti teoriaa, harjoittelua ja loppuhuipentumana vielä koe samana viikonloppuna, eli sunnuntaina. Huhtaanmaja Heikolassa oli todella upealla paikalla. Nälkä ei ei päässyt missään vaiheessa yllättämään, sillä ruokaa ja kahvia oli pitkin päivää saatavilla yllin kyllin ja se oli todella hyvää! Kiitos kaikille järjestäjille, toimitsijoille ja osallistujille hienosta viikonlopusta! Viimeistään tämän viikonlopun jälkeen olen ymmärtänyt kuinka paljon ja kuinka erinomaista, pyyteetöntä, talkoovoimin tehtyä työtä eri yhdistykset ja kerhot tekevät koiraharrastajien hyväksi! Asioita pitää helposti itsestäänselvyytenä, mutta edes maksettu koemaksu ei kata läheskään kaikkia kuluja, suuresta työmäärästä puhumattakaan.

Yhteiskuva mejäleiriltä. Kuvan ottanut Mari Nummi

Suomen Kooikerhonje ry/mejäleiri 2016. Kuva: Mari Nummi

Vonnella on kykyjä, mutta tarvitaan vielä harjoitusta, omistajalla ei ennen viikonloppua ollut vielä kumpaakaan

Lähdimme Vonnen kanssa mejä-kokeeseen melko kylmiltään, ensin oli tarkoitus osallistua vain leirille. Kokeeseen innostuin kuitenkin Vonnen ilmoittamaan, koska koe järjestettiin sunnuntaina, heti leirin jälkeen - houkutus oli liian suuri! Vonnelle tehtiin sitä ennen yksi harjoitusajo. Sari teki Vonnelle erittäin hyvän jäljen joitakin päiviä ennen koetta. Vasta nyt ymmärrän, että itse tehty jälki avaa tätä maailmaa koiran ohjaajan näkökulmasta aivan eri tavalla. Ymmärrän myös sen, että jäljen teossa on oma työnsä, josta olen edelleen Sarille kiitollinen. Mielestäni Vonnen harjoitusjälki oli n. 1 km:n pituinen, mutta varmasti en osaa sanoa oliko se ihan sitä, koska minulla ei vielä ollut mitään käsitystä matkojen pituuksista ja etenkään niiden mittaamisesta. Harjoitusjälki oli kuitenkin helpompi maaston osalta kuin koejälki erämaamaastossa, vaikka harjoitusjäljessäkin oli vaihtelevuutta.

Aikaisemmin mejä on ollut minulle suhteellisen tuntematon harrastusmuoto, joten minulla riitti leirillä ihmettelemistä jopa niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin merkkaustarvikkeissa ja niiden käytössä, kompassin käytössä/suunnan ottamisessa, kartanlukutaidossa, askelparien mittaamisessa/matkan pituuden arvioimisessa ja koetoimitsijoiden tehtävissä. Mejästä olin toki lukenut yleisesti jonkin verran ennen leiriä, mutta asioita ei voi tietenkään täysin sisäistää vain lukemalla. Vasta harjoittelu tekee mestarin -  jos on ylipäätään tehdäkseen :)

Satunnainen kuva Vonnesta kotimetsässä.

Vonne, kevät 2016

Kompassain käytön, suunnistuksen ja kartanlukutaidon harjoittelua

Tätä meille opetti Marianne ja Pentti, ja hyvin opettivatkin! Tunnelma oli rento ja hauska, ja Pentti sai muutamalla rauhallisesti ilmaistulla lauseella jännityksen katoamaan kertomalla omin sanoin mejästä hiemen yleisesti. Ihan helppoa kompassin käyttö ei ollut ollut, koska minun edellinen kokemukseni oli joskus kouluaikojen liikuntatunnelta :) Illalla kotona harjoittelin vielä kompassin käyttöä, karttamerkintöjen tulkitsemista ymv. vielä lisää ja luin ohjeita pikkutunneille asti. Katsoin lisäksi pari videota kompassin käytöstä YouTubesta - ja alkoihan asia lopulta vähitellen valjeta :) Ja sitten aamulla aikaisin taas kohti Heikolaa ja Huhtaanmajaa.

Mejä-suunnistaidot 


Itse asiaan

Lauantaina päivä alkoi teorialuennoilla. Tanja kertoi hauskasti ja selkeästi mm. jälkien tekemisestä, jonka jälkeen jokainen pääsi harjoittelemaan käytännössä suunnistamista, koejälkien tekoa ja veretystä. Ne osallistujat, joiden koirat eivät osallistuneet kokeeseen, tekivät harjoitusjäljet. Koska olin ilmoittanut oman koirani kokeeseen, jouduin tai pääsin itse asiaan siltä istumalta. Onneksi jokaisella ryhmällä oli mukana kokenut toimitsija tai harrastaja parina. Minulla ja Kirsillä oli onnea mukana siinä mielessä, että meitä opasti jäljen teossa mukava ylituomari ja pitkäaikainen mejä-harrastaja, joka ei tällä kertaa toiminut itse kokeessa tuomarin tehtävissä.

Minun tehtäväni oli "suunnitella reitti" (kukahan sen lopulta suunnitteli?), eli maastoa hyödyntäen ja sen mukaisesti suunnitella karttaa ja kompassia käyttäen, askelparein mitaten n. 1km:n alokasluokan jälki. Tehtäviä hieman jaettiin, koska meitä oli nyt kolme henkilöä, joista yksi oli siis todellinen harrastuksen asiantuntija, me kaksi muuta aloittelijoita. Kirsi hoiti merkkaamisen ja veretyksen, Itse toimin seuraavana päivänä sekä oppaana että kilpailijana Vonnen kanssa. Oppaan tehtäviin kuuluu myös jäljen purku.

Vieläkin nousee kylmä hiki - mutta JEE!, olen oppinut jotain, sillä opetus oli erinomaista, niin teoriassa kuin käytännössäkin! Maasto oli melko haastava, sillä matkalle osui kallioita, heinikkoa, todella tiheää metsää/ryteikköä, käveltävää suota, hakkuualue, jyrkänteitä, notkelmia ja ojia sekä kaikkea siltä väliltä - ja kilometrin matka tällaisessa vaihtelevassa, kumpuilevassa erämaamaastossa tuntui ikuisuudelta oudossa maastossa :) Opettajana toiminut tuomari ja mejäharrastaja sai monesti ystävällisesti huomattaa minulle "vinoon kulkemisesta", vaikka suunta oli määritelty ja oli sovittu kuljettavan tietty matka kaukana näkyvän maamerkin luokse, jossa suunta tarkistettettaisiin uudelleen. Keskityin askelparien laskemiseeen (minulla 65 askelparia = 100 m) pää painuksissa enkä keskittänyt katsetta tarpeeksi maamerkkiin, esim tiettyyn kuuseen (ja kaikki kuuset näyttivät sitäpaitsi samanlaisilta tiheässä metsässä...).

Koejälki tuli kuitenkin tehdyksi melko ripeästi, ja tuomariopettajakin oli lopputulokseen tyytyväinen. Rehellisesti sanottuna jälki ei olisi varmaankaan ollut tämän tasoinen, ilman saamaamme hyvää ohjausta ja opettamista. Seuraavana päivänä ollessani oppaana tekemällämme jäljellä koetuomari sanoi, että jälki oli hyvin tehty. Syyn voinee jokainen arvata :) Avoimen luokan jäljessä on lähtöruudun lisäksi 2 makausta ja kaato. Kirsi merkitsi hyvin ja riittävän tiheästi sekä avo- että piilomerkit - josta olin erittäin kiitollinen siinä vaiheessa, kun seuraavana päivänä purin jäljen!

Jännittävä päivä

Koepäivän ohjelmaani kuului ensin Vonnen koe, joka oli siis toisten tekemä jälki. Aivan aluksi tehtiin kaikille koirille ampumakoe, jonka jokainen koira läpäisi. Koirat sidottiin lähimetsän puihin sopivalle etäisyydelle toisistaan niin, että niillä oli kuitenkin liikkumavaraa, jotta tuomarit pystyivät seuraamaan koirien reagointia. Koiria ei saanut jättää käskyn alle, ja omistajat siirtyivät riittävän etäälle koirista, katsekontakti pois koirista. Vonne jäi rauhallisesti omalle paikalleen. Sivusilmällä seurasin kuitenkin vaivihkaa Vonnea; koira ei värähtänytkään, vaan seisoi ennen ampumista, ampumisen aikana ja sen jälkeen vain tyynen rauhallisesti paikoillaan.

Vonnen koetta en jostain syystä niinkään jännittänyt, sillä olin opetullut koiran ohjaamisen periaatteet ja tiesin, että koira tekee varsinaisen työn, jolle ohjaaja ei voi alkumotivoinnin jälkeen enää kovinkaan paljon tehdä.  Lisäksi koetuomari osoittautui erittäin miellyttäväksi ja kohteliaaksi herrasmieheksi, oman alansa huippuasiantuntijaksi, joten pieni jännitys, jos sitä olikin, katosi nopeasti. Oppaana oli Sari.

Vonnelle osoitettiin lähtöruutu, jota se ensin tutki jonkin aikaa ja lähti sitten reippaasti jäljelle. Alku näytti lupaavalle, Vonne kulki oikein hyvin, merkkasi lähdön ja jäljestäminen oli "miellyttävää maavainuista etenemistä" loppuarvostelunkin mukaan, mutta koira oikaisi ensimmäisen kulman. Toinenkin osuus vielä sujui siksakkia, eli koira kulki jäljen molemmin puolin, mutta seurasi sitä kuitenkin ja palasi aina jäljelle oma-aloitteisesti.

Matkan varrella Vonne pysähtyi syömään parit hirven tai peuran papanat ja pissasi lopuksi niiden päälle (tuomari totesi hymyillen, että anna syödä vaan), "merkkasi" erään kannon päällä olleet linnun jätökset/höyhenet ohimennen ja ilmeisesti sai vainun myös maassa olevasta kuovin maapesästä, koska kulki aivan sen vierestä, jolloin munia hautomassa ollut kuovi pyrähti lentoon Vonnen nenän edestä. Vonne jatkoi kuitenkin onneksi reippaasti matkaa huomaamatta itse pesää, joten toivottavasti munia hautova, rauhoitettu kuovi ei häiriintynyt.

Kuva: www.luontoportti.com

Mutta sitten, harmittavasti aivan osuuden loppuvaiheessa kokematon, ilmeisesti monien metsän ja riistaeläinten hajujen sekoittama Vonne ajautui metsätielle, josta tuomittiin hukka. Tuomari joutui palauttamaan Vonnen jäljelle, jonka jälkeen Vonne merkkasi makuun, mutta ajautui sen jälkeen kuitenkin liian kauaksi, josta toinen hukka. Tässä vaiheessa jo itsekin huomasin, että Vonne oli menettänyt jäljen ja alkoi ehkä väsyäkin. Matka oli kokemattomalle Vonnelle yhden ainoan harjoitusajon jälkeen kuitenkin haastava ja pitkä, ja metsä monien muiden hajujen kyllästämä, jolloin Vonnen "pieni pää meni sekaisin". Tuomari halusi antaa Vonnelle kuitenkin ystävällisesti vielä yhden mahdollisuuden (josta olin yllättynyt !!), vaikka kolmannen hukan jälkeen koe virallisesti keskeytettiin. Vonne pääsi jatkamaan loppuun asti ja "löytämään" hirvensorkan, jota se nuuhki pitkään ja innokkaasti. Tuomari piti tärkeänä, että koiralle jää kokeesta positiivinen ja loppuun asti vedetty kokemus - hieno asenne tuomarilla koiran jatkoa ajatellen! Koeselostuksen mukaan tarvitaan siis " hieman lisää harjoitusta", Kävellessämme autolle kokeen jälkeen tuomari ei tietenkään kertonut kokeesta, sen onnistumisesta tai koiran suorituksesta mitään vielä tässä vaiheessa, totesi vain lyhyesti, että alku meni erittäin hyvin ja koiralla on olemassa hyvä nenä/riistavietti. Tulos Vonnen ensimmäisestä mejä-kokeesta oli AVO 0.

Ensi kertaa mejä-kokeessa.  Kuva: Mikko Ahti. 

Kuva: Mikko Ahti

Monta aihetta tyytyväisyyteen ja onnistumisen kokemuksia

Aina pitää katsoa positiivisesti eteenpäin, ja mejä-leiriviikonloppuun olin kokonaisuteena erittäin tyytyväinen, johtuen yhtäältä erittäin positiivisesta ensimmäisestä mejä-koekokemuksesta sekä toisaalta Vonnen tuottamasta onnistumisen ilosta - kaikesta huolimatta! Vonne ei osoita olevansa lainkaan paukkuarka, sillä on olemassa hyvä riistavietti (kuten olin odottanutkin), se ei paineistunut kokeessa mistään (esim. ei arastellut tilannetta, "raakaa" metsää eikä kokeessa perässä kulkevia ihmisiä). Myöskään leiripaikalla ei ollut mitään ongelmia, vaikka paikalla oli paljon koiria omistajineen, ja Vonne, kuten muutkin koirat joutuivat oleilemaan pitkähköjä aikoja välillä autossa odottamassa. Hyvin luontevasti, mukavasti ja innostuneesti Vonne suhtautui kaikkeen, onhan se kokenut matkaaja ja metsänkävijä - vaikka metsissä on tosiaankin EROJA, sanoopi kaupunkilaistyttö tämän valaisevan kokemuksen jälkeen :)

Kokonaisuutena kooikerit pärjäsivät hienosti, vain kaksi 0-tulosta, vaikka kahdeksasta koirasta muistaakseni vain kahdella oli aikaisempaa koekokemusta!!! Jo yhden kokemuksen perusteella voin sanoa, että pidän tästä harrastusmuodosta siksi, että mejässä (tai muissa vastaavissa koiraharrastuslajeissa) koirat (tai ihmiset ) eivät kilpaile keskenään, koiria ei verrata toisiinsa tai niitä ei aseteta paremmuusjärjestykseen, kuten esimerkiksi koiranäyttelyissä. Kaikkien koirien tuloksille taputettiin sunnuntaina arvosteluja jaettaessa tasapuolisesti ja ilmapiiri oli erittäin kannustava. Koirat tekevät itse työn, joka kertoo paljon koirasta ja sen rodunomaisista ominaisuuksista, vaikka etenkin koiran ja ohjaajan yhteistyöllä, ohjaamisella sekä kummankin kokemuksella on tietenkin myös merkitystä. Koskaan ei voi kuitenkaan tietää minkälaisia "taustamuuttujia" tai olosuhteita voi metsässä tulla eteen, jolloin koiratkin voivat käyttäytyä ja toimia eri kerroilla eri tavoin. Myös parhaan koiran valintaa pyritään välttämään jäljen vaikeusaste-erojen vuoksi. Todella mielenkiintoista ja haastavaa! Koirista, jotka ovat saaneet VOI-luokassa kolme 1-tulosta, tulee köyttövalioita ja ne voivat toimia työkoirina esimerkiksi haavoittuneen hirven jäljestämiseksi.

Kuvan lähde: Salon Seudun Noutajat

Enemmän kuin itse Vonnen koetta, jännitin suunnistamista, jälkien tekoa ja oppaana toimimista ym. harrastukseen liittyvää toimintaa. Kun Vonnen koe oli ohi, minun oli kiirehdittävä viemään hirvensorkka toiselle, itse tekemällemme jäljelle, jossa olin nyt oppaana. Jätin Vonnen tien vierustalle autoon ja lähdin "etsimään" edellisenä päivänä tekemämme jäljen kaatoa. Periaatteessa tiesin (tai minun olisi pitänyt tietää) missä kaadon paikka oli, mutta en tietä ajaessani aiemmin aamulla muistanut tarkalleen paikkaa tai nähnyt mitään suuntaa antavia merkkejä paikasta tielle asti, joten pieni huolenpoikanen heräsi jo heti aamusta... :)  Muistin vain, että lähellä oli lato ja tiellä liikennemerkki - kaikki muu oli yhtä outoa ja tuntematonta, laakeaa, suurta pelto- ja metsämaisemaa sekä tietä, jonka tien alku- ja loppupääkin oli jännittyneelle muukalaiselle hieman epäselvä :) En siis osannut hahmottaa etäisyyksiä ja kokonaisuutta aivan tarkalleen. Onneksi Kirsi osasi aamulla paremmin kertoa sen, että paikka löytyy paljon lähempää maja- ja lähtöpaikkaa, kuin itse olin olettanut (ei siis ihan ladon tai liikennemerkin luota, kuten itse muistelin). Pienen haahuilemisen jälkeen paikka löytyi, ja olihan se merkittykin, kuten pitikin! Lirautin tipan verta sorkkaan, poistin näkyvät merkit kaadon läheltä ja riensin oppaan tehtäviin toiselle jäljelle, jossa jo tuomari ja seuraavat kokelaat odottivat.

Tässä kohtaa ymmärsin hyvin myös sen, että jos suunnittelee ja tekee jäljen kokonaan alusta loppuun asti itse, hahmottuu kuva jäjestä ja alueesta paremmin mieleen ja muistiin. Nyt se hahmottui lopullisesti vasta sitten, kun yksin purin edellisenä päivänä tekemämme jäljen, joka oli myös eräs onnistumisen kokemus - enkä edes eksynyt :) Eli vähän kuin autolla ajo. Ensimmäisinä ajotunteina jännittää koko auto ja autolla ajaminen. Kun kokemusta ja ajokilometrejä karttuu, ajamista sinänsä ei enää edes ajattele tai huomaa, vaan huomiokyky siirtyy olleelliseen, liikenteen seuraamiseen :) Eli jos liikaa ajattelee ja jännittää, ei pysty näkemään metsää puilta.

Oppaana jäljellä

Tätä kokeen osuutta jännitin ehkä eniten ja aivan turhaan, sillä koira (ja koirakko) toimi erinomaisesti ja hyvällä nopeudella. Jännittämiseeni saattoi olla syynä myös se, että tämä oli meidän tekemä jälki ja tiesin jäljen ja maaston haastavaksi, joten kaiken järjen mukaan minunkin tulisi oppaana olla hyvin perillä jäljestä ja osata informoida tuomaria oleellisista asioista, kuten esim. makausten paikoista. Mikäli opas ei ole tehtäviensä tasalla, voi se vaikuttaa tuomarin mahdollisuuksiin arvioida koiran suoritusta. Tällä koiralla ei ollut kuitenkaan mitään ongelmia; se paineli läpi risukasojen ja ryteköiden ym. esteiden läpi vaivatta ja hyvällä vauhdilla.  Ainoastaan yhden kerran koira kadotti jäljen, ja tuomari ohjasi koiran uudelleen jäljelle. Tämän jälkeen koira jatkoi matkaansa erittäin määrätietoisesti suoraan kaadolle.

Tuomarin mielestä koiran poikkeaminen jäljeltä ei ollut ihme, sillä alueella oli kauriiden syöttöpaikka, ja sorkkaeläimiä oli todennäköisesti liikkunut myös hiljattain kyseisellä paikalla. Paikallisten harrastajien mukaan alueella on nähty ja siellä liikkuu tai on liikkunut peurojen ja hirvien lisäksi myös villieläimiä, kuten karhuja, ilveksiä ja susia. Myöhemmin majalla loppukeskustelun yhteydessä tuli ilmi, että lähinaapurikunnassa oli edellisellä viikolla tavattu susi, ja niitä tiedetään liikkuvan myös alueella, jossa koe pidettiin. Joten ei todellakaan mikään ihme, että pari muutakin koiraa oli kokeen aikana osoittanut vaistonneensa petoeläimen hajun tai läheisyyden. Myös tällä kyseisellä jäljellä oleva koira osoitti sen mm. heittäytymällä kierimään maassa levittäen näin omaa hajuaan ja ilmoittaen mahdolliselle uhkaajalle, että "minä olen nyt alueen haltija" - kokeneen metsästäjän ja tuomarin tulkitsemana.

Oppaan tehtäväni olikin siis helppo tällä erää, sillä myös tuomari oli erittäin hyvin tehtäviensä tasalla eikä tarvinnut "opastajaa". Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin osoittaa koirakolle ja tuomarille jäljen lähtöpaikka ja jäljen osuus, jonka jälkeen koiran itsenäinen työskentelyn tulisi alkaa eikä koiran innostamista tai motivointia jäljelle enää sallita tai pidetä ainakaan toivottavana. Toki käännyin säännöllisesti seuraamaan jäljen piilomerkintöjä varmuuden vuoksi, sillä ilman niitä en olisi osannut suunnistaa enkä kertoa tuomarille mm. makauksien paikoista, jos niistä olisi kysytty. Koira osoitti makaukset hyvin ja tuomari osasi lukea koiraa vieläkin paremmin. oli hienoa katsoa koiran etenemistä ja koirakon hyvää yhteistyötä. Tämä koiran tulos oli AVO 2 (johtuen todennäköisesti yhdestä hukasta), mutta tuomari piti koiran työskentelyä kokonaisuutena erinomaisena.

Pidin erittäin opettavaisena sitä, että tuomari luki kokeen lopuksi kaikkien koirien arvostelut ääneen (kuten käytäntönä on), positiivisessa ja kannustavessa hengessä ja niin kuin koe oli kunkin koiran osalta edennyt. Itse koin oppineeni paljon kuunnellessani tuomarin lausuntoja kaikista koirista. Kiinnitin huomiota, että mm. koiran motivoiminen, innostaminen ja jäljen osoittaminen koiralle on tärkeää ja suorastaan toivottavaa ennen varsinaista jäljestämistä. Oman koiran tunteminen ja "lukeminen" näkyy hyvässä yhteistyössä, ja se on myös hyvin oleellista tässä harrastuksessa. Itse olin jäljellä todennäköisesti kuitenkin jonkin verran jännittynyt enkä juurikaan malttanut houkutella tai innostaa Vonnea jäljelle, koska se näytti lehtevän sille oma-aloitteisesti hyvin. Nämä ovat kuitenkin asioita, joita minun pitää ehdottomasti harjoitella, kuin myös opettaminen koiralle "taikasana" (esim. jälki), jonka se osaa ehdottomasti yhdistää juuri tähän tiettyyn tapahtumaan, eli jäljen seuraamiseen - mutta ei minkä tahansa jäljen seuraamiseen, vaan nimenomaan haavoittuneen tai loukkaantuneen eläimen verijäljen seuraamiseen. Tästä ja muustakin mejään liittyvistä asioista sain myös lisää tietoa ja hyviä vinkkejä eilen puhelimessa Amaren omistajalta Tertulta;  kiitos! :).

Toisin sanoen, asiat eivät suju aina itsestään, vaikka koiralla olisi hyvä "nenä", kuten minä hullunrohkeasti Vonnen suhteen oletin, mutta kantapäänkin kautta voi oppia :) Poikkeuksiakin tietenkin on, ja joku koira voi olla tällä saralla tietenkin ns. luonnonlahjakkuus. Pääsääntöisesti koira täytyy kuitenkin opettaa verijäljelle (koska jälkiä ja hajuja on metsä täynnä), ja tässä meillä onkin Vonnen kanssa kesäksi mukavaa puuhaa tiedossa.

Mejä sääntöjä löytyy myös täältä, mukavasti havainnollistettuna: JÄNIS JEMMA


Jäljen purku

Tässäpä vielä yksi jännittämisen aihe, kuten aiemmin tässä kerroin alueen hahmottamisesta tai sen puutteesta hirvensorkan kuljettamiseksi lähtöruutuun. Tämän vuoksi ehdotin aamulla Kirsille, että kävisimme yhdessä purkamassa tekemämme jäljen, koska tunsin itseni epävarmaksi tässä(kin) asiassa. Kirsi suostui ystävällisesti ehdotukseeni, vaikka "virallisesti" jäljen purku on nimenomaan oppaan tehtävä.

Kokeen ollessa minun kohdaltani ohi, myös oppaana toimisen osalta, mietin asiaa uudelleen, koska tuomarikin vinkkasi, että voin niin halutessani jäädä samalla poistamaan merkkaukset, ei tarvitse tehdä eri reissua tämän takia. Tuomari pääsi muulla kyydillä takaisin majalle, joten tein silmänräpäyksessä "rohkean" päätöksen, vaikka mietinkin mahtaako Vonne jaksaa yhä odotella minua autossa tienposkessa (palattuani takaisin se nukkui kuitenkin autossa sikeästi tyytyväisenä, tuskin päätään nosti avattuani auton oven). Mikäpä sen parempi vaihtoehto kuin lähteä kaadolta takaisinpäin poistamaan merkkaukset, koska näin myös piilomerkit näkyivät minulle selkeästi eikä eksymisen vaaraa ollut. Itse asiassa en ole koskaan pelännyt metsää sinänsä enkä myöskään eksymistä, päinvastoin, vaikka ennen koetta jo tiesin alueella olevan myös villieläimiä, käärmeet ja muut pikkuötökät mukaan lukien. Tällaista pelkoa en osaa tuntea, tai sitten puuttuu itsesuojeluvaistokin :) Syksyisin ja talvisin liikun koirien kanssa säännöllisesti metsässä myös pilkkopimeällä, tosin otsalampun kanssa. Pieni pelko liittyi tältä osin vain tähänkin "tärkeään tehtävään", jota etukäteen liioittelin.

Päästyäni kaadolle, aloin poistella avo- ja piilomerkkejä, jotka johdattelivat eteenpäin ilman mitään epäilystä oikeasta suunnasta. Sama metsä, joka jälkien tekovaiheessa tuntui melkein mahdottomalta hahmottaa, ja johon en ensin tahtonut osata sorkkaakaan viedä, tuntuikin nyt suorastaan kotoisalta. Muistin jokaisen reitin, kuusikon, pöheikön, sammalikon, ryteikön, ojan, hakkuualueen,  pehmeän suon ymv., josta olimme kulkeneet, ja se tuntui hienolta! Välillä pysähdyin ihailemaan upeaa luontoa ja miettimään mitä kaikkea tässä on tullutkaan koettua viikonlopun aikana, ja nautin metsän hiljaisuudesta :) En pitänyt mitään kiirettä, vaan poistin huolella jokaisen merkkauksen ja potkin kaadon ja makaukset umpeen. Kokemus tuki sitä ajatusta, että mikäli oppii suunnittelemaan ja tekemään jäljet itse, hahmottaa myös paremmin alueen ja jäljen, merkkausten poistaminen mukaan lukien. Tunne oli sanoin kuvaamaton, kun laskeuduin metsästä tämänkin tehtävän suoritettuani suoraan autoni eteen jäljen lähtöpaikalle!

JÄNIS JEMMA blogissa on kivasti kerrottu mm. jäljen teon kiemuroista. Esimerkiksi jäljentekijä voi käyttää ns. nuotteja, joilla tarkoitetaan jäljentekijän omia merkintöjä jäljellä nähdyistä asioista. Sivuilla oleva kuva ja teksti hahmottaa asiaa hyvin! Seuraavalla kerralla jälkiä tehdessäni merkitsen itselleni myös omat nuotit jälkisuunnitelmaan.

Majalla odotti kuuma kahvi ja monenlaista herkullista syötävää. Nälissäni söin heti aluksi suussa sulavan herkullista, itse tehtyä hedelmärahkaa pari annosta muutaman kahvikupillisen ohella ennen kuin syötin Vonnen ja lähdin sen kanssa lenkille. Tämän jälkeen mukavaa jälkipuintia ja rupattelua majalla odotellessa viimeisiä kilpailijoita ja kokeen päätöstilaisuutta.

Lopuksi

Viikonlopun ehkä suurimpia onnistumisen kokemuksia oman koiran kokonaissuoriutumisen ohella (sekä kokeessa että kokeen ulkopuolella) oli oma uuden oppiminen. Osaan nyt suunnistaa (ainakin pääpiirteittäin), käyttää suunnistuksessa ja paikantamisessa apuna kompassia sekä tulkita maastokartan keskeisimpiä merkintöjä. Olen päässyt sisään mejä-harrastukseen ja sen eri osa-alueisiin, vaikka oppimista onkin vielä paljon eikä koskaan ole täysin oppinut missään asiassa. Olen nyt ymmärtänyt, että metsästyskoirien jäljestämiskoe koostuu useista eri osa-alueista (ei siis pelkästään koiran kanssa jäljestämisestä), joista muodostuu säännönmukainen, hallittu ja tavoitteellinen kokonaisuus päällimmäisenä tavoitteena selvittää koiran kykyä seurata haavoittuneen tai loukkaantuneen riistaeläimen jälkeä. Seuraavan kokeeseen en vie Vonnea ennen kuin olemme harjoitelleet riittävästi, mutta sekin päivä vielä tulee! Varmaa on kuitenkin se, että tästä tulee meille uusi harrastus koirien kanssa, kaikki koirat mukaan lukien. Tästä kuuluu kiitos Suomen Kooikerhondje ry:lle, kaikille toimitsijoille ja muille osallistujille ja kavereille, jotka olivat osallisina tavalla tai toisella tässä hienossa viikonloppuleirissä ja -kokeessa kuin myös harjoitusjäljen tekemisessä - ilman harjoitusjälkeä olisin ollut hukassa :)

Ja vielä tämä: tuomarin näkökulma oli se, että harjoitusjälkienkin tulisi olla riittävän pitkiä. Eräs kokenut harrastaja kertoi (Marianne), että harjoitusjälkiä kannattaa tehdä erilaisia ja eri pituisia eri maastoissa. Koira on viisas ja sillä on hyvä muisti, eli jos aina tekee suunnilleen saman pituisia ja -tyyppisiä harjoitusjälkiä, koira muistaa sen myös koetilanteessa ja saattaa lopettaa homman ikäänkuin kesken, ts. "Se oli nyt tässä, lähdetään kotiin". Koetilanne on aina vaativampi ja jo lähtökohtaisesti erilainen kuin harjoitustilanteet, onhan matkakin monesti pidempi kuin harjoituksissa - ja matkalla voi tulla monenlaisia yllätyksiä eteen.

Suosittelen kokeilemaan, mikäli laji on uusi! Tämä on hieno harrastus!!! Ohjaajalta vaaditaan suhteellisen hyvää kuntoa - 3 kilometriä (oman koiran jälki, opastus + jäljen purku) vaativassa ja vaihtelevassa maastossa (koiran nopeudesta riippuen), jossa maastossa voi olla huomattavia korkeuseroja pistää hengästymään ja jalat maitohapoille, jos kunto ei ole kohdillaan :)

Kuva: Mejä-Ylituomarit ry. Täältä löytyy myös paljon tietoa mejä-harrastuksesta!

Kuva: Mejäylituomarit ry

Hyvää syntymäpäivää Antje!

Antje täytti eilen eli 3.3.2016 jo yhdeksän vuotta. Illalla innostuin katselemaan vanhoja valokuvia Antjesta vuosien varrelta, ja siinä kuluikin aikaa myöhään yöhön. Antjen syntymäpäivän kunniaksi tässä myös pieni kuvagalleria minulle erittäin rakkaasta Antjesta. Miten paljon koira tai koirat muuttuvatkaan pennusta aikuiseksi tultuaan, ja edelleen arvokkaasti vanhemmaksi koiraksi! Koirasta tulee vuosi vuodelta yhä tärkeämpi ja kiinteämpi osa perhettä!

Antjen syntymäpäivänä sää oli pilvinen ja harmaa, joten otin muutamia kuvia sisällä. Erään valokuvaajan blogissa neuvottiin, että mikäli kuva on huonosti valottunut, mutta muuten hyvä, tee siitä mustavalkoinen! Alla Antjesta virallinen 9-vuotissynttärikuva eilen otettuna.

Tässä alimmaisena muutama päivä sitten otettu kuva sekä kuvat syksy/joulukuu 2015:

Antje yli vuosi sitten, n. 7-8-vuotiaana:

Antje 6-vuotiskuvassa:

Kuvia 5-vuotiaasta Antjesta:

Tässä eletään vuotta 2011, jolloin Antje on n. 4-vuotias vuodenajasta riippuen:

Seuraavassa kuvassa Antje on 4 edelleen vuotias ja Musken ollessa vasta 2-vuotias. Muske on kuvassa nykyiseen verrattuna vielä huomattavan "pentumaisen oloinen" ikäänsä nähden, ja turkkikin on vielä paljon vaalempi kuin nykyisin. Muske ja Antje ovat alusta asti olleet kavereita keskenään eikä Vonnen syntymä ole vaikuttanut asiaan mitenkään. Kolmikko tietää paikkansa, ja jokaista arvostetaan laumassa omana persoonanaan.

Alimmaisessa kuvassa Muske n. vuoden ikäisenä Antjen kanssa.

Vertailun vuoksi tähän väliin kuva Muskesta 6,8 - vuotiaana (kuva otettu n. viikko sitten). Koira vaikuttaa edelleen nuorekkaalta, mutta turkki on saanut lisää väriä, runko jäntevyyttä ja pää kehittynyt edelleen 2-vuotiaaseen koiraan nähden. Turhaan ei rotua pidetä hitaasti kehittyvänä, sillä vasta n. 3-vuotiaana alkaa lopullinen "kuosi" paljastua :) Tätä ikää monet kasvattajat pitävät myös nartulle sopivana astutusikänä. Noin viikko sitten rokotuksia uusiessamme eläinlääkäri piti Muskea erittäin hyväkuntoisena ikäänsä nähden ja kaksi isoa pentuetta synnyttäneenä :)

Kaunis Antje-tyttö 3-vuotiaana:

Seuraava kuva en eräs onnistuneimmista kuvistani, vaikka kuva on otettu jollakin ensimmäisellä digikameralla eikä manuaaliasetuksista minulla ollut sitäkään vertaa tietoa kuin nykyisin :) Kuvassa Antje 2-vuotiaana:

Tässä kuvassa Antje on näyttelyssä v. 2008 Lammilla 1,4 - vuotiaana. Tuomari piti Antjea lupaavana, mutta antoi EH:n junioriluokassa, koska koira oli vielä hänen mielestään kehittymätön:

Noin kuuden viikon ikäisenä Antje oli enmmäisellä "metsälenkillä" lähimetsässä (ensimmäinen kuva). Kaksi nuuta kuvaa Antjesta 7-8 viikon ikäisenä:

Silmät ovat juuri avautuneet. Antje n. 2½ viikon ikäisenä v. 2007:

Antjen isä Kelmi täyttää tänä vuonna 13 vuotta ja äiti Finja 12 vuotta, joten toivon meillekin Antjen kanssa vielä useampia onnellisia vuosia yhdessä!

Vuoden viimeiset kuvat ja tiedotteet

Joulun vietimme kotoisissa tunnelmissa, ja pianhan tämä vuosi läheneekin jo loppuaan. Vuoden vaihtumisessa on jotain taikaa, sillä silloin tuntuu aina siltä, että jotain uutta ja mielenkiintoista on edessä tai tapahtuu, vaikka sitä toki tapahtuu pitkin vuotta, jos oikein asennoituu :)

Pitkän ja pimeän syksyn ja lumettoman talven jälkeen on tiedossa joitakin aurinkoisia päiviä myös Etelä-Suomeen, mutta toistaiseksi talvi on ollut etelässä käytännössä lumeton. Aurinkoisen sään innoittamana päätin pitkästä aikaa ottaa ulkoilulenkille kameran mukaan. Puhelimella on liiankin helppo näpsiä kuvia, mutta eivät ne kuitenkaan vastaa kameralla otettuja kuvia.

Vonne, Antje ja Muske (vähäisenkin lumen
alla hajut ovat mielenkiintoisempia)

Olimme koirien kanssa kuvauspaikalla eli tietenkin metsässä n. klo 12.30. Juu, oli aurinkoista, mutta aurinko pysytteli sitkeästi korkeiden puiden takana. Kuvista tulikin mielenkiintoisen värisiä. Mikäli pieni auringonsäde sattui osumaan etenkin kooikeriin, leimahti turkin väri ikään kuin liekkiin vastakohtana kuitenkin melko hämärälle yleisvalaistukselle. Kuvien väri siis vaihtelee valojen ja varjojen mukaisesti. Toki tällekin olisi varmasti jotain voinut tehdä säätämällä sitä "aukkoa tai suljinta", mutta ei siitä enempää, kun en vieläkään olla perehtynyt .... :) Päivä on sentään hieman pidentynyt; 18.12. aurinko laski klo 15.09, mutta tänään "vasta" klo 15.15. Kuukauden kuluttua päivä on jo tunnin pidempi laskettuna auringon laskusta :).

Muske, Vonne ja pikkuisen Antjea

Muske: "Minä en ole lihonnut enkä odota pentujakaan"

Tosiaan, pentujen jälkeen Muske oli pitkään laiha ja kuiva kuin kulkukoira, vaikka se sai hyvää muonaa sekä joitakin yleiskuntoa nostavia ravintolisiä. Ruuan määrää en ole kuitenkaan lisännyt. Hiljattain Muskella oli ensimmäiset juoksut pentueen jälkeen, ja nyt turkki on paksumpi kuin koskaan aiemmin!!?? Näiden em. juoksujen aikana Muske oli harvinaisen kiinnostunut pojista, ja niiden puuttuessa tytötkin olisivat kelvanneet (kuten Antje ja Vonne). Lieneekö Muskella ollut jokin poikkeuksellisen "hormonirikas" periodi tällä kertaa, joka näkyy nyt turkissakin? Millään furminaattorilla koirasta ei lähde karvan karvaa, vaan öljymäisen kiiltävä, paksu turkki on ja pysyy! Muske on aina painanut n. 19-20 kg, kuten tälläkin hetkellä, joten lihonut Muske ei ole. Mikäli koiran veisi nyt näyttelyyn, tulisi se kai trimmata, vaikka trimmattavasta rodusta ei varsinaisesti ole kysymys.

Muske kaikkine karvoineen

Jos tarkkaan katsoo klikkaamalla kuvaa, valjaista voi päätellä missä menee koiran ranka eli jonkinlaiset ääriviivat; kaikki muu on turkkia, myös mahan alla roikkuvat pitkät karvat!??? Muskesta on tulossa pian isoäiti, sillä kaksi sen pentua, Yola (Frisian Gem Donias Dette) ja Hollantiin muuttanut Dine (Frisian Gem Donias Dreesine) odottavat pentuja syntyviksi lähes samanaikaisesti, eli tammikuun puolen välin tienoilla. Mielenkiintoisia aikoja tulossa!

Muske

Antje: "Naiset ovat kuin hyvä viini, he paranevat vanhetessaan"

Antje

Antje näyttää näissä kuvissa minun mielestä kauniilta ikäisekseen, vaikka turkki on aina Antjella ollut ohuehko, lukuunottamatat tuota kaulan/ylävartalon ympärillä olevaa paksumpaa karvaa. Sitäkin voisi tietenkin vähän siistiä, mutta enpä viitsi vanhaa koiraa kiusata, ja lämmittäähän se ainakin kaulaa pakkasilla. Antje täyttää noin kahden kuukauden kuluttua, eli 3.3.16 jo 9 vuotta.

Antje

Antje on hyvin paljon isänsä Kelmin näköinen. Olisiko tytär Vonne tullut ulkonäöllisesti enemmän isoäitiinsä Finjaan tai isäänsä Ziggeen :) Isoäiti- ja äitikoirat muodostuvat vuosien saatossa hyvin rakkaiksi, ja Antjekin saa ikänsä vuoksi erityiskohtelua, josta se selvästi nauttii itseoikeutetusti. Aina, kun kotona on ollut pentuja, on minulla ollut ajoittain huono omatunto siitä, saavatko perheen muut koirat tai vanhemmat koirat riittävästi huomiota.

Antje

Vonne: "Nuori, villi ja vapaa -  pieni "oranssi hollantilainen spanieli"

Vonne

Kuten kuvistakin näkyy, Vonne näyttää sattumoisin hyvin "oranssiselta" pienen pienen auringonsäteen osuessa juuri koiran turkkiin, muun maiseman ollessa enemmänkin varjoinen. Joissakin kuvissa eron huomaa selvästi, kun valo ja varjo kohtaavat. Tämä vain osoittaa, että kooikerit ovat todellakin oransseja, pieniä spanieleita, vaikka väri voi vaihdella paljonkin valaistuksesta riippuen.

Vonne ja pakastepuolukat

Vonne on tällä hetkellä 2½ vuotta, täyttää tulevana kesänä 3 vuotta. Vonnen astutuksen kanssa en ole pitänyt kiirettä, minusta se tarvitsee vielä aikaa kypsyäkseen henkisesti aikuiseksi. Tästä lauman nuorimmaisesta löytyy vielä paljon villiä pentumaisuutta - tai sitten tämä koira on vain sielultaan villi ja vapaa eikä aikuistu koskaan :) Toisaalta, muutama reissukin olisi vielä kiva tehdä Vonnen kanssa kevään/kesän aikana. Ja se tärkein asia, uros on vielä täysin avoinna, vaikka paria vaihtoehtoa olen jo tarkastellut sillä silmällä, Lentokuljetushäkkikin tuli Vonnelle hankittua tulevaisuutta varten, mikäli sulhanen sattuisi asumaan ulkomailla. Muutoin Vonne on luonteeltaan mahdottoman sopeutuvainen ja mukavaluonteinen kooiker, mikään ei sitä hätkäytä, kaikki käy ja aina on kivaa :)

"Seisova lintukoira" Vonne (huomaa oikean etujalan asento)

Uusi vuosi on monelle koiralle raskasta aikaa

Olen jo muutamana vuotena "kampanjoinut" somessa raketteja vastaan, koska asumme tiheään asutulla omakotialueella, jossa on voinut konkreettisesti kokea tämän mielettömyyden luonnon, luonnonvaraisten eläinten ja kotieläinten näkökulmasta tarkasteltuna. Ihmiset lähettävät raketteja omilta pihoiltaan, jolloin melu nousee sisätiloissakin käsittämättömän kovaksi. Toki juhlinta kuuluu vuoden vaihtumiseen, mutta rakettien myyminen yksityiskäyttöön ei sovi mielestäni suomalaiseen
"menttaliteettiin", vai pitäisikö sanoa juomakulttuuriin.

Olettehan tarkkoina etenkin pentujen kanssa, ja luonnollisesti muidenkin koirien kanssa uuden vuoden aattona. Koiraa ei kannata viedä ulos ainakaan klo 18 jälkeen, vaan sen kanssa tulisi jonkun olla sisätiloissa. Valitettavasti rakettien lähettämisaikoja (klo 18 - klo 2 uuden vuoden yönä) ei noudateta, vaan paukuttelu alkaa usein jo ennen klo 18 aattona jatkuen sen ylikin. Kerran pahoin pelästynyt pentu/koira voi saada räiskinnästä ikuisen trauman, Joka uusi vuosi pelästyneitä koiria myös katoaa, osaa ei löydetä koskaan.

Ruotsissa ollaan tässäkin asiassa askeleen edellä. Siellä on jo havahduttu ilotulitteiden haittoihin ja niiden käyttöä on rajoitettu tai vähennetty. Suomessa turvaudutaan sen sijaan vielä helpommin lääkkeisiin. Itse kannatan ensimmäistä vaihtoehtoa, sillä miksi koirien ja muiden eläinten tulee kärsiä vuodesta toiseen täysin hallitsemattoman "pommituksen" vuoksi? Tilanne on ahdistava myös eläinten omistajille puhumattakaan silmä- ja muista vammoista sekä kaikista ympäristöhaitoista, joita rakettien aumpuminen aiheuttaa. Rauhoittava lääke ei kuitenkaan poista välttämättä koiran pelkoa kokonaan, se ainoastaan "turruttaa" koiran (ja pelko jää), jolloin ainakin omistaja voi kokea pääsevänsä helpommalla, ja muut saavat jatkaa ammuskelua ja ympäristön häiritsemistä ja luonnon saastuttamista mielin määrin.

Näihin aikoihin somessa kiertää paljon asiaan liittyvää tietoa. Laitan pari linkkiä vielä tähänkin tiedoksi: 

Etsijäkoiraliitto

Pirkanmaan etsijäkoirat (sivustolla paljon tietoa uuden vuoden viettämisestä koiran kanssa ja valtakunnallinen puhelinnumero katoamistapauksia varten).

Raketin pamahduksesta voi tulla koiralle elinikäinen trauma - eläinlääkäri neuvoo, miten pelkoa lievitetään.

Rauhallista ja Onnellista Uutta Vuotta 2016 kaikille!

Muske (kuva otettu kaksi vuotta sitten, jolloin oli luminen
talvi, ja järven jäällä oli mukava juosta ja leikkiä)

Ja vielä muutama pari päivää sitten otettu kuva: 

Antje ja Muske

Vonne lentoon lähdössä

Vonne ja Antje (kiireessä tarpeetkin kannattaa tehdä poikamaisesti,
jalkaa nostaen, niin tyypillistä Vonnelle)

Kuukauden kuulumisia

Kokonainen kuukausi on vierähtänyt nopeasti, ja vähän kuulumisiakin on taas kertynyt. Tänään olin jo laittamassa jouluvaloja pihalle, mutta päätin vielä odottaa ja siirtyä mielummin läppärin äärelle. Vaikka käytännössä koko vuorokauden ajan on tällä hetkellä pimeää, en millään viitsi laittaa valoköynnöksiä vesisateeseen virumaan, ja onhan Jouluun vielä kuukausi aikaa.

Parin päivän ajan saimme kuitenkin nauttia lumesta ja pikkupakkasesta ja se kyllä piristi kummasti valoisuuden lisääntyessä. Ainakin meillä koirat olivat aivan innoissaan, ja pimeät iltalenkit kuraisilla ja mutaisilla maanteillä saivat taas aivan uuden ulottuvuuden lumisateen jälkeen. Koirien nenät ja aivot saavat todennäköisesti enemmän töitä, jos ja kun hajut eivät ole valmiina tarjottimella, vaan lumen alla :)

Nella - kuva: Hanna Oksanen

Kuvassa yllä Musken tytär Nella, 3,4 vuotta (Frisian Gem Donias Dorien), isänä pentueella hollantilainen Aiko Foppu Út it suden. Nella on pentu, jolla oli keltainen panta ja yönmusta turkki, joten tämä pentu sai lempinimen Moonshine Dancer. Hiljattain otetussa kuvassa Teerijärvellä asusteleva kaunis Nella nauttii lumesta, kuten stabyt yleensäkin - vaikka eivät olekaan alkujaan kotoisin kovin lumisesta maasta.

Nellan sisko Tesla (Frisian Gem Donias Doecilia) nauttii puolestaan talvesta upeissa Kangasalan maisemissa. Ensi viikolla Tesla onkin tulossa kyläilemään :)

Tänään saapui myös talvisia kuvaterveisiä Musken Joensuussa asuvalta kauniilta tyttäreltä Metteltä ja Elinalta. Mutta kuvien siirrossa jotain ongelmaa!!! En saa niitä avattua kuvankäsittelyohjelmalla jostain syystä! Todennäköisesti vika on ohjelmassa :( Myös Mette nautti suuresti ensikosketuksesta lumeen. Tällä hetkellä taitaa Joensuukin olla taas lähes lumeton. Metten pentukurssit (niitä taisi olla kaksi) ovat jo ohitse, mutta Elinan kanssa Mette käy säännöllisesti edelleenkin näyttelytreeneissä ja mätsäreissä ennen isompia kisoja :) Stabeja pidetään oppivaisena ja omistajaansa miellyttämään pyrkivänä rotuna. Silti on aina yhtä ilahduttavaa kuulla -kuten nytkin Elinalta- että koira edistyy huimasti jo opituissa asioissa, oppii nopeasti uusia asioita ja ymmärtää hetkessä asiat, joita siltä pyydetään! Elinasta ja Mettestäkin tulemme varmasti vielä kuulemaan!

Rally-toko kisoja seuraamassa

Lokakuun puolivälissä sain Tertulta kutsun lähteä seuraamaan Rally-tokokilpailua Riihimäelle. Kilpailuun oli ilmoitettu tolleri Fiia, eli Amaren (Frisian Gem Eulalias Amarenske) "isosisko". Amare oli tietenkin mukana saamassa lisää kokemuksia, kuten aina. Fiia on tolleri, joka on kaikin puolin eduksi rodulleen; monipuolinen harrastuskoira, erittäin miellyttävä ja ystävällinen luonteeltaan sekä varman ja rauhallisen oloinen narttu. Tapasin Fiian ensimmäisen kerran kesällä, ja tämä käsitys minulle muodostui ensi hetkestä lähtien. Vielä nuoruuden intoa täynnä oleva Musken tytär Amare on etuoikeutetussa asemassa saadessaan tuollaisen opettajan itselleen kuin Fiia on (Tertun ja JP:n osuutta koiraharrastusaktiiveina kuitenkaan väheksymättä, päinvastoin :) Amare ei vielä tiedä mitä kaikkea se voi tulevaisuudelta odottaa tämän perheen jäsenenä :) Pari kuvaa Amaresta kisapaikalla:

Amare, kuvassa n. 6 kk

Amare

Fiia kilpaili VOI-luokassa, mutta siirtyi Riihmäellä MES-luokkaan kerrassaan upeilla pisteillä (86) sijoittuen myös luokassa toiseksi. Lisäksi Fiia sai tuomarin palkinnon. Tässä minun ottamani kuva Riihimäeltä edellä mainitusta ihanasta rotunsa edustajasta, Fiiasta:

Fiia

Lähtölistaa lukiessani totesin iloisena yllätyksenä, että MES-luokassa kilpaili myös kaksi tuttua kooikeria, eli Antjen ikinuori isä ja Vonnen isoisä Kelmi sekä Liisan nuori narttu Prinka. Yllätys tämä oli siksi, että Liisa on kasvattaja ja koiraharrastaja, joka kaikessa hiljaisuudessa tekee eikä meinaa. Tarkoitan, että en ole ainakaan huomannut Liisan blogissaan tai Facebookissa kovasti asiaa etukäteen "mainostavan", joten yllätyin aidosti nähtyäni lähtölistan. Sekä Kelmi että Prinka kilpailivat jo ylimmässä- eli mestari-luokassa, mikä on erittäin hieno saavutus niin ohjaalta kuin molemmilta kooikereilta!

Liisa ja Kelmi

Liisa ja Kelmi

Koskaan kuvani eivät onnistu näyttelyissä tai vastaavissa paikoissa, joissa on eriasteinen keinovalo. Vika ei ole kamerassa, vaan omistajassa, joka ei ole valotusasioihin vieläkään perehtynyt. Tässä kuitenkin pari kuvaa; Liisa ja Kelmi radalla sekä Kelmi käytösruuduussa, jonka aika on 3 minuuttia (paikallaan oloa). Tässä ruudussa oli myös oma tuomari, joka seurasi silmä tarkkana koirakkoa. Jokainen asiaan perehtymätön (kuten minä) voi todeta mm. täältä että laji vaatii erittäin paljon osaamista sekä omistajalta että koiralta. Prinkaa en ehtinyt radalla nähdä, mutta ainakin yhden onnistuneen kuvan sain Prinkasta, eli pääkuvan zoomilla.

Prinka

Valitettavasti en enää ehtinyt jäädä seuraamaan Prinkan enkä Fiian rataosuuksia, koska minun oli kiirehdittävä Vantaan Koirakeitaaseen, johon olin ilmoittanut Vonnen näyttelytreenien kertauskurssille, päällimmäisenä tarkoituksena saada lisää vinkkejä omaan esittämiseeni (mm. miten saan koiran juoksemaan katse suoraan eteenpäin eikä "niska kenossa" minua tuijottaen?). Vonne oli mukana myös Rally-tokokisoissa ja osasikin olla Riihimäellä oikein mallikelpoisesti parin tunnin ajan häiritsemättä mitenkään kilpailijoita.

Näyttelytreenejä

Edellisessä postauksessa kerroinkin lokakuun loppupuolella olleesta Lahden pentunäyttelystä, jossa Musken kuuden kuukauden ikäiset pennut olivat varsin hyvin edustettuina. Suurimmalla osalle ensikertalaisista kokemus oli varmasti jännittävä, sillä tilaisuus oli pentunäyttelyksi iso, kovaääninen ja muutoinkin "mahtipontinen" ja raskas -  etenkin, jos pentu ei ollut ehtinyt missään näyttelyssä vielä nuoren ikänsä vuoksi käydä. Koska suositussa näyttelykoulutuksessa Koirakeitaalla oli vielä tasan 2 koulutuspaikkaa jäljellä, houkuttelin myös Marenan ja Sanin (Frisian Gem Eulalias Roosmarijn) treeneihin mukaan.

Näyttelytreeneissä olemme käyneet Vonnen ja Sanin kanssa kolmena lauantaina, tänään oli viimeinen kerta. Ensimmäisellä kerralla Sania hieman näyttelytreeni jännitti, mutta tänään tämä ihana neito oli taas aivan oma iloinen, touhukas itsensä, kuten ennenkin! Syykin selvisi; Sanilla on juuri alkanut ensimmäiset juoksut 7-kuukauden iässä! Äidillään Muskella ensimmäiset juoksut alkoivat n. 8-8½ kuukauden iässä, joten tässä kohtaa tytär on äitiään varhaiskypsempi.

Koirien murrosiästä puhutaan nykyisin paljon enemmän kuin aikaisemmin tai ainakin minun koiraharrastukseni alkuaikoina, ja sitä pidetään koiralla yhtä hämmentävänä elämänvaiheena tai kehitysvaiheena kuin se on nuorella ihmiselläkin. Olettavasti myös horminitason muutokset vaikuttavat koiran käyttäytymiseen yhtälailla kuin ihmiselläkin, jolloin nuori on epävarma ja tunnekuohujen vallassa. Uroksella tämä voi näkyä mm. nartuista kiinnostumisena ja sitä kautta myös oman reviirin tiedostamisena tai hallitsemisena muihin uroksiin nähden. Niin turhauttavalta kuin se joskus voi kuulostaakin, tulee pennun kanssa kuitenkin jatkaa sitkeästi ns. sosiaalistamista, harrastamista, kouluttamista ymv. (koiran ehdoilla) ja uskoa siihen, että tämä vaihe menee ohi (sillä se menee ohi "noin" muutaman kuukauden sisällä!) - eli aivan kuten Marena on Sanin kanssa tehnytkin, jatkanut sosiaalistamista! Hienoa Marena ja Sani! Sani oli taas kuukauden sisällä kaunistunut ja komistunut kovasti, kuten varmasti muutkin pennut, joita en ole vähään aikaan tavannut. Tässä vaiheessa fyysinen kehitys on nopeaa!

Kouluttajana näyttelytreeneissä oli alansa huippu, Sinikka Eloranta. Tästä olivat kaikki kurssilaiset yhtä mieltä! Sinikkaa saan kiittää myös Vonnen kouluttamisesta. Tällä kertauskurssilla opin jälleen monia uusia asioita, joita en ilmeisesti vielä tähän ikään mennessä ollut oppinut...???:) Ja niin, koiran saa kulkemaan kehässä suoraan eteenpäin katsomalla itsekin suoraan eteenpäin kehässä juostaessa - eikä siis tuijottaen koko ajan koiraa odottaen katsekontaksia, kuten minä olen tehnyt. Huoh! Mutta äitini mukaan minä olenkin ollut sellainen lapsi, joka oppi puhumaan ennen kuin opin kävelemään :) Tässäkö syy, että esim. agility ei ole minun juttuni? Koira seuraa ohjaajan ilmeitä, eleitä ja liikkeitä, ja ne pitää ohjaajan hallita. Tätä olin hiomassa jälleen tälläkin kurssilla.

Sanista en saanut näyttelytreenipaikalta yhtään oikein onnistunutta yksittäistä kuvaa, koska pääosin minun piti itsekin osallistua aktiivisesti harjoituksiin - siitä piti Sinikka huolen (ei päässyt yhtään lintsaamaan...)! Kauempana otetut kuvat olisivat onnistuneet paremmin zoomilla, mutta harjoitusten aikana ei voinut keskittyä zoomailemaan, joten Vonnestakaan ei ole yhtään treenikuvaa.  Marena lupasi kuitenkin lähettää minulle Sanista pari tuoretta talvikuvaa, jotka tietenkin innokkaasti julkaisen ne saatuani (ellei kuvankäsittelyohjelma ole lopullisesti kaatunut).

Tässä kuitenkin emäntä itte tauolla:

Vonne

Näyttelyssä Tartossa

Kolmisen viikkoa sitten palasimme Marittan, Nuuttin (Wishdecoy Reymond Olivia) ja Vonnen kanssa Viron Tartosta, jossa oli ko. viikonloppuna kaksi CACIB-näyttelyä. Sekä laivamatka että ajomatka suoraakin suorempaa tietä Tallinnasta Tartoon sujui hyvin. Tarto on kaunis, vanha yliopistokaupunki, nykyisin lisäksi myös hyvin moderni ja tyylikäs kaupunki. Hotellimme sijaitsi hyvällä paikalla kaupungin keskellä, josta näyttelypaikalle ajoi n. 5-10 minuutissa. Näyttelyhalli sen sijaan oli hyvin ahdas, tuskin saimme raivattua koirien häkeille paikat näyttelyhallista!

Ja hyvinhän molemmilla kooikereilla myös näyttelyt menivät! Vonne palasi kotiin kahden CACIBin kera, ja Nuuttikin tarvitsee enää yhden CACIBin tullakseen kansainväliseksi muotovalioksi. Molemmista koirista tuli samalla Eestin Muotovalioita. Matka oli kaikin puolin erittäin onnistunut; seura erinomaista, mukava hotelli, jossa erittäin runsas ja monipuolinen aamiainen, ja lisäksi koirat tulivat erittäin hyvin toimeen keskenään koko matkan ajan. Näyttelypaikan valokuvauspiste oli molempina päivinä täynnä, ts. jono kuvauspaikalla oli pitkä! Joten kuvaaminen jäi minulta kotikonnuille. Vonne pokaaleineen:

Vonne

Vuoden viimeinen näyttely

Monen näyttelyharrastajan vuoden kohokohta on vuodesta toiseen ollut Messukeskus ja siellä pidettävät vuoden viimeiset näyttelyt. Tällä kertaa osallistun Vonnen kanssa molempina päivinä näyttelyyn eli 5. ja 6.12.. Kun on kiertänyt näyttelyissä vuoden aikana ympäri Suomea ja pari kertaa ulkomaillakin, tuntui n. 55 km:n matka kahtena päivänä Messariin ja takaisin enää lasten leikiltä :) Toiseksi, Vonnella oli juoksut lokakuun alkupuolella, joten tämä on niitä viimeisiä hetkiä jälleen kerran, jolloin ei tarvitse olla huolissaan nartun turkista ja sen pituudesta. Kohta se taas lähtee ja Vonne ns. "laihtuu", jolloin näyttelyihin ei kannata lähteä. Nimittäin näyttelytreeneissä Koirakeitaassa tänään "tuomarin" mielestä Vonne oli lihonut. Kävin torstaina uusimassa Vonnen kennelyskärokotteen eläinlääkärillä, jolloin myös punnitsin Vonnen. Paino oli sama kuin aina koiran aikuisiässä, 9,4 kg. Eli ei ne kilot vaan se turkki tällä kertaa :) Vonne on myös tyypiltään vahvaselkäinen ja -luustoinen, punavoittoinen kooiker, vaikka muutoin onkin pienehkö. Sen vuoksi en toisaalta ihmettele, vaikka jonkun silmään koira näyttäisikin tuhdilta - etenkin pitkän karvattoman vaiheen jälkeen nähtynä. Täytynee pestä se ennen näyttelyä ja "litistää" karvapehko sileäksi.

Launtain 5.12. pentunäyttelyyn on ilmoitettu 3 stabyhounpentua, jotka ovat tietääkseni Amare, Väpä ja Vilho. Suuren koiramäärän vuoksi näyttelyjärjestäjät ovat joutuneet kutsumaan muistaakseni 7 tuomaria lisää, ja em. syystä tuomarimuutoksiakin on jouduttu tekemään.

Stabypentujen kehä alkaa lauantaina käytännössä klo 9, sillä vain 7 pentua esitetään ennen stabyja. Aikainen aikataulu on siinä mielessä hyvä asia, että pennut eivät joudu odottelemaan vuoroaan kovin pitkään. Stabypennut löytyvät lauantaina kehästä nro 96, joka sijaitsee yläkerrassa, omassa "nurkkauksessaan". Kehäkartta. Tämä on mielestäni hyvä järjestely pentujen kannalta, koska alakerta on huomattavasti yläkertaa ruuhkaisempi.

Harmillista on vain se, että itse olen samaan aikaan odottelemassa Vonnen kanssa omaa vuoroamme alakerran kehässä 8, jossa arvostelu alkaa myös klo 9. Tosin koiria on huomattavasti paljon enemmän kuin stabypentuja, joten saatan ehtiäkin katsomaan pentuja - tilanteesta riippuen. Tai sitten en jännitykseltäni uskalla lähteä juoksemaan alakerrasta yläkertaan ruuhkan läpi, jos esim. kooikereiden tuomari arvostelee koirat ripeässä tahdissa, tai en viitsi jättää Vonnea yksin kovin pitkäksi aikaa... Joka tapauksessa, pidetään yhteyttä ja sovitaan tapaaminen sopivassa välissä!

Tässä virallisessa pentunäyttelyssä jaetaan Helsinki Winner 2015-tittelit rotunsa parhaalle ja vastakkaisen sukupuolen parhaalle pennulle.

Mukavaa näyttelypäivää ja yhdessäoloa kaikille!